Kritiikki

Mallitekstit
Dan Brown: Da Vinci -koodi
Henry Miller: Kravun kääntöpiiri
Arto Paasilinna: Ihmiskunnan loppulaukka

Kritiikin tekijä välittää uutta tietoa lukijalle, ja keskeisin tehtävä on teoksen arvottaminen. Muista, ettei kritiikki ole referaatti, esittely tai essee.

1. Kirjan esittely ja tarinan referointi

• Esittele tärkeimmät tapahtumat takertumatta yksityiskohtiin.
  
• Kerro keskeiset asiat sivu- ja päähenkilöistä.
  
• Mainitse tapahtumapaikka ja -aika.

2. Kirjailija ja teoksen vertailu

• Anna teoksen lähdetiedot.
  
• Taustalähtöinen kritiikki on hyvä lähtökohta.
  
• Voit verrata teosta kirjailijan tuotantoon, eri taiteenlajeihin tai reaalitodellisuuteen (kertomuksen uskottavuus jne.)

3. Teema, rakenne ja tyyli

• Jos kirjassa on jokin abstrakti perusajatus (esim. kohtalokas rakkaus), huomioi se.
  
• Pane merkille rakenneratkaisut: kerronnan fragmentaarisuus, kronologian rikkoutuminen jne.
  
• Huomio tyylikeinot, esim. runsaat kielikuvat, karkea kielenkäyttö, romantiikka.

4. Subjektiivinen arviointi

• Oleellista on omien mielipiteiden esittäminen perustellusti.
  
• Erittele omaa lukukokemustasi ja tuo myönteiset tai kielteiset mielipiteet esille.
  
• Käytä kritiikissä myös suoria lainauksia lyhyesti.
  
• Jos kirja on hyvä, houkuttele muut lukemaan se,  päinvastaisessa tapauksessa varoita lukijaa pettymyksestä.
  

Mystiikanmakuista jännitystä

Dan Brownin romaani Da Vinci -koodi on mystinen trilleri Siionin luostariksi kutsutun salaseuran ja katolisen kirkon välisestä selkkauksesta ja perustuu historialliselta pohjaltaan osittain tositapatumiin. Kirjan päähenkilö on Robert Langdon, amerikkalainen symbologi. Yhdessä ranskalaisen kryptologin Sophie Neveun kanssa hänet vedetään mukaan tapahtumakierteeseen, josta ei ole alun jälkeen enää paluuta. Ranskan DCPJ:n eli oikeuspoliisin päällikkö Fache epäilee Langdonia Sophien isoisän ja muiden neljän tuntemattoman salaseuran jäsenen murhasta ja ajaa siksi häntä takaa. Myös katolisen kirkon puolella oleva Opettajaksi kutsuttu mies on heidän perässään käyttäen apunaan Opus Deitä, äärivanhoillista katolista järjestöä, joka yrittää kaikin keinoin saada käsiinsä Robertin ja Sophien hallussa olevan, järjestöä uhkaavan lakikiven. Sophie kuitenkin tietää Langdonin olevan syytön ja auttaa tätä tämän pakoretkellä, minkä seurauksena joutuu jahdin kohteeksi itsekin.

Vihjeitä metsästäessään he tapaavat monia henkilöitä, jotka auttavat heitä Matkan varrella. Esiin tulee entisaikojen nerojen ja Sophien isoisän Jacques Saunièren nerokkaita oivalluksia, ja kieroja juonia sekä ikivanhoja salaisuuksia paljastuu lukijalle. Tapahtumat myös kasvavat aivan eri mittoihin kuin Robert ja Sophie olivat osanneet odottaa. Brown esittelee muun muassa lukuisista tunnettujen taiteilijamestareiden teoksista perinteiselle katoliselle uskonkäsitykselle ilkkuvia viittauksia merkillisiin ja epäsovinnaisiin asioihin ja tapahtumiin. Jeesuksen väitetään olleen naimisissa, Graal Jeesuksen veren sisältävänä maljana saa aivan uuden merkityksen ja vastaan tulee ikivanhoja, jo unohdetun pyhän naiseuden ja äitijumalattaren palvontaan liittyviä rituaaleja. Lopussa ilmenee monia ristiriitoja ja jotkut henkilöt osoittautuvat aivan erilaisiksi kuin olisi osannut odottaa. Muun muassa salaperäisen Opettajan, Opus Deitä auttaneen henkilön salainen henkilöllisyys paljastuu. Suurin arvoitus jää kuitenkin viittä vaille ratkaisua.

Kiehtovinta kirjassa on Brownin tapa nivoa kaikki tapahtumat yhteen katkeamattomaksi ketjuksi. Kirjan arvoitusten moninaiset ja monimutkaiset merkitykset ovat nerokkaasti keksittyjä, ja kirjaa lukiessaan ei voi tietää, missä totuuden ja fiktion raja kulkee. Päähenkilöt tulkitsevat salakirjoituksia ja tutustuvat Da Vincin aikaan käytettyihin suojamenetelmiin. Varsinkin maalauksista löytyy useita yksityiskohtia, jotka ohjaavat päähenkilöitä ymmärtämään heidän löytämiään viestejä. Maalauksissa olevien yksityiskohtien pikkutarkkuus kuitenkin laskee liikkeelle epäilyksen, miten olisi mahdollista tietää, ovatko ne kaikki suunniteltuja. Kiinnostavia ovat myös kirjan tarjoamat historialliset tiedot muun muassa Siionin luostarista, sen tunnetuista jäsenistä (Leonardo Da Vinci, Botticelli, Sir Isaac Newton ja monia muita) sekä sen yhteyksistä Temppeliherroihin ja vapaamuurareihin. Jossain vaiheessa päähenkilöiden lähes liioiteltu nerokkuus ja ilmiömäinen onnekkuus arvoitusten ratkaisussa muodostuu jo lähes ärsyttäväksi tekijäksi, kun he ratkaisevat ensin mahdottomalta tuntuneet arvoitukset toisen toisensa perään helposti, ilman virheellisiä päätelmiä.

Kirja antaa myös melko negatiivisen kuvan katolisesta kirkosta kertoen sen lukemattomista yrityksistä piilotella historiallisia tosiasioita ja sen toisinajattelijoille järjestämistä vainoista. Lisäksi se kyseenalaistaa vahvasti miljoonien ihmisten elämään vaikuttaneen kirjan eli Raamatun sanoman. Kaiken tämän väittäminen yhdessä kirjassa tuntuu jopa hiukan sensaatiohakuiselta, eikä mielestäni kaikkeen kannata suhtautua totena, vaikka kirja todenperäisyyttään vakuutella yrittääkin. Nämä "kirkolliset skandaalit" ovatkin saaneet aikaan paljon keskustelua ja kiistoja katolisen kirkon ja kirjan kannalla olevien välillä. Toisaalta on hyväkin, että katolista kirkkoa edes joskus näpäytetään sen suuren maallisen vallan takia, se kun on surullisenkuuluisa huonosta kritiikinsietokyvystään. Kritiikin kohteena on ollut myös katolisen kirkon kiistely alajärjestö Opus Dei, jonka on väitetty harjoittavan aivopesua ja vaarallista itsekidutusta. Se onkin kirjassa hyvin keskeisessä osassa Siionin luostarin vastustajana ja sen käyttämät keinot ovat jokseenkin kyseenalaisia ja kovaotteisia sen taistellessa arvovaltansa säilyttämisen puolesta.

Da Vinci -koodi oli hyvin kiinnostavaa luettavaa, ja voinkin suositella sitä lähes kaikille salaliittoteorioista kiinnostuneille tai jännityksestä pitäville. Kirjaa lukiessa huomaa kuitenkin myös pientä lukijoiden kosiskelua, mikä ei toisaalta sinänsä välttämättä haittaa, sillä Da Vinci-koodi on joka tapauksessa vaikuttava lukukokemus.

Ville Aumala

Rietastelun nostalgiaa

Kravun kääntöpiirin (Tropic on Cancer) ensimmäinen painos ilmestyi Pariisissa 1934, ja teos on Henry Millerin esikoisomaani ja tekijänsä läpimurtoteos. Kirjan on suomentanut Pentti Saarikoski v. 1962, ja se aloitti Millerin omaelämäkerrallisen kirjasarjan: Kauriin kääntöpiiri (Tropic of Capricorn) sekä The Rose Crucifixion -trilogia (Sexus, 1949, Plexus, 1953 ja Nexus 1960).

Kieleltään ja aihepiiriltään Kravun kääntöpiiri oli kohuttu ja aiheutti pahennusta. Yhdysvalloissa se pysyi kiellettyjen teosten listalla yli kolmekymmentä vuotta, ja Suomessakin ensimmäinen painos takavarikoitiin. Teos kritisoi laajasti omaa aikaansa ja liioittelee voimakasta individualismia, korostaa seksuaalisuutta ja kieltää porvarillisen moraalin. Lisäksi mielipahaa aiheuttivat uskonnollisissa piireissä Millerin käyttämät uskonnolliset termit (Kristus, Jumala) sopimattomissa yhteyksissä. "Minä olen löytänyt Jumalan mutta hän ei riitä. –– Moraalisesti minä olen vapaa –– olen –– nälkäinen hyeena: minä lähden lihottamaan itseäni."

Kravun kääntöpiiri on kirjailijansa omaelämäkerrallinen tilitys Pariisin-vuosistaan. Nälän ja köyhyyden keskellä virkaheitto toimittaja liikkuu näennäisen päämäärättömästi kaupungissa ja opettelee maan kieltä. Parissa lyhyessä jaksossa pistäydytään Le Havréssa ja Dijonissa, jonne kirjailija harhautuu hetkeksi englannin kielen opettajaksi. Tunnetut pääkaupungin kadut ja paikannimet vilahtelevat tiheään kirjan sivuilla rakenteeltaan katkelmallisessa teoksessa, joka koostuu aikajärjestyksestä piittaamattomista jaksoista.

Ennen kaikkea karkea aistillisuuden kuvaus, seksi, taide ja esteettisen kokemisen tavoittelu on Millerin naturalismin perusta. Hän suhtautuu suorasukaisen mutkattomasti ruumiin eritteisiin: virtsaan, ulosteeseen jne. Kaikenlaiset päihteet kuuluvat nekin päivittäiseen elämään, eivätkä oopiumiluolatkaan ole minäkertojalle vieraita.

Henkilögalleriaan kuuluvat etupäässä maksulliset naiset ja maahan emigroituneet ryyppykaverit (mm. Carl, von Norden, Kruger). Miller marssittaa henkilöiden nimiä tapahtumien keskelle yksitellen ja rakentaa sitten näiden ympärille niukahkon henkilökuvan. Suurin osa miespuolisista tuttavista on samanlaisia kuin itse päähenkilökin: viinaan ja naisiin meneviä retkuja. Värikästä ja boheemia elämäntapaa viettäville herroille Pariisin bordellit ovat tuiki tuttuja ja huorat keskeisessä osassa. Ihanin heistä on juutalaishuora nimeltään Tania: "Voi Tania, missä on nyt sinun lämmin vit*si, ne paksut painavat sukkanauhat, pehmeästi pullistuvat reidet?" kysyy päähenkilö lemmekkäästi. Tania ei suinkaan ainoa pariisilainen löyhämoraalinen Millerin elämän sulostuttaja, vaan heitä on lukemattomasti. Osa lahjoittaa kirjailijalle seksitauteja: tippuria ja syfilistä. Joskus joku huolimaton tulee raskaaksi, eikä avioliittokaan ole kaukana.

Millerin  kirjoissa kritisoidaan materialismia, massakulttuuria, joukkosieluisuutta, ja kirjailijan tuotanto ennakoi amerikkalaista beat-kulttuuria ja 1960-luvun radikalismia. Nykyään Kravun kääntöpiiri kuuluu amerikkalaisten klassikoiden joukkoon, eikä kirjasta ehkä enää löydetä kohuttua pornografiaa. Se ei myöskään ole korostetun eroottinen, sillä seksikohtaukset on kuvattu arkisen sovinistisesti. Teoksen moraalilla on vielä nykylukijallekin annettavaa, ja se kuuluu länsimaisen dekadenssikirjallisuuden kaanoniin – moraaliset pohdinnat ovat ajattomia. Suosittelen romaania, sillä se antaa mielenkiintoisen kuvan aikansa liberaalista Pariisista ahtaan maskuliinisesta näkökulmasta.

Uuvuttavaa hevosenleikkiä

Arto Paasilinnan vuonna 2000 ilmestynyt Ihmiskunnan Loppulaukka kertoo maailman viimeisen ihmisen matkasta aina alkutaipaleelta tiensä päähän. Paasilinna käsittelee hyvinkin ajankohtaisia aiheita, kuten syntyvyyden vähenemistä ja vuosituhannen vaihteessa odotettua hurjaa teknologista kehitystä.

Syntyvyys on alentunut huomattavasti. Lapsia ei juuri synny sen enempää uusimpien hedelmöityshoitojen avulla kuin tavanomaisin konsteinkaan. Tästä huolestuneena Tarmo Saamakorpi, kuuluisa puhuvien suomenhevosten kasvattaja, ottaa vanhoilla päivillään elämäntehtäväkseen saattaa vielä lapsi maailmaan. Ystävänsä Ossi Huikkolan kanssa he laativat strategian, jolla ihmiskunta voitaisiin mahdollisesti vielä pelastaa. "Saamakorpi uhosi, että jos Huikkolan Ossista ei ollut enää asialle, hän etevänä naistennaurattajana kyllä selvittäisi asian kaikin puolin hedelmälliseen päätökseen." Niinpä he ratsastavat nuorten kätilöiden luo, ja kuin ihmeen kaupalla tämän yöllisen kosioretken seurauksena synnyttää Taina Suhonen vuonna 2010 maailman viimeisen ihmisen, Toivo Armas Suomikorven. Näin Tarmo osoittaa maailmalle, mihin suomalainen sisu vielä pystyy, olihan lapsettomuusongelma levinnyt aina Afrikan peräkyliin saakka.

Kirja kertoo pääasiassa Toivo Armaksen, maailman nuorimman ja viimeisen ihmisen elämästä ja ongelmista, joita ihmisen sukupuuttoon liittyy. Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuosituhannen vaihteesta noin sata vuotta eteenpäin. Toivo Armas pitää tärkeänä tehtävänään ihmiskunnan historiallisen keskusmuseon perustamista Suomeen. Siltä varalta, että maapallolle eksyisi joskus muuta älyllistä elämää, koulutetut hevoset, karhut ja apinat pitävät suuresta ja mahtavasta ihmislajista kertovaa museota pystyssä.

Kirjan alun henkilöt ja puhuvat suomenhevoset ovat tuttuja Paasilinnan edellisestä teoksesta Hirnuva Maailmanloppu (1999). Ihmiskunnan Loppulaukassa jyvälle pääseminen ei kuitenkaan edellytä perehtymistä Paasilinnan aikaisempaan tuotantoon, vaikka puhuvia hevosia saattaisi näin ymmärtää paremmin.

Ihmiskunnan Loppulaukan aihe on pohjimmiltaan todella mielenkiintoinen, ja alku vaikuttaakin lupaavalta. Loppua kohden Arto Paasilinna sortuu kuitenkin harmittavan usein Hirnuvan Maailmanlopun tapaan turhaan jaaritteluun, mikä saa kirjan tuntumaan väkisin venytetyltä. Kirjan takakansikin on petollisen houkutteleva. Alussa kirjaa lukee innolla odottaen, miten niin vakava pulma kuin odotettavissa oleva ihmiskunnan sukupuutto ratkaistaan, mutta ikäväkseni jouduin pettymään lopussa. Kirjassa on mielestäni liikaa pienempiä tarinoita, minkä seurauksena kokonaisuus on hajanainen. Sekavaksi juonen tekee myös se, että tapahtumat sijoittuvat aina Lapin perukoilta Wieniin ja Afrikan viidakoihin. Nämä lyhyet ja usein jopa tylsän puuduttavat seikkailut tuntuvat ajoittain turhanpäiväisiltä juonen kannalta, vaikka osa niistä onkin loistavasti kerrottu.

Teoksessa on suhteellisen paljon huumoria mukana, joskin usein aika kuivaa. Mielikuvitusta kirjasta ei puutu, kun karhut auttavat kotitöissä ja hevoset lentävät avaruuteen. Lisäksi Arto Paasilinna ei arkaile kirjoittaa arastakaan aiheesta, mutta joskus teksti on jopa vastenmielistä: "Todettiin hiukan kaihoisasti, että nyt oli naisia tarjolla joka suunnalla, mutta eiväthän nämä nykyajan nuoret miehet saaneet aikaan muuta kuin niljaisia lakanoita ja hikisiä alusvaatteita, vaikka kuinka yrittivät naisten päällä äheltää."

Odotin kirjalta enemmän, vaikka se olikin ajoittain ihan hauskaa luettavaa. Aihe on kyllä loistava, mutta siitä olisi mielestäni voinut saada aikaan paljon kiintoisammankin tarinan. Varsinkin kirjan loppuun Paasilinna olisi voinut panostaa enemmän. Se oli pitkäveteinen, vaikka siellä täällä olikin oivaltavia kohtia. Lopussa alkoi silmiini osua myös harmittavan paljon kirjoitusvirheitä ja jopa oleellisten vuosilukujen sotkemista. Eniten kuitenkin ärsytti, kun kirja jätti avoimeksi juuri ne kohdat, joihin innolla odotin ratkaisua alusta asti. Ihmiset, jotka eivät odota kirjalta minkäänlaista jännitystä eivätkä helposti pitkästy, saattavat saada Ihmiskunnan loppulaukasta hieman enemmän irti, mutta itse en taida vähään aikaan avata Paasilinnan tuotantoa.

Johanna Komulainen