Kirjallisuushistoriaa

• Ruotsin vallan aika
  
  • Agricola
    
    • Manaus pappien tykö
      
    • Rukouskirjan esipuhe
      
  • Fennofiilejä
    
  • Porthan
    
• Romantiikan aika
  
  • Kirjallisuuden alkutaival
    
  • Runeberg
    
    • Vänrikki Stoolin tarinat
      
      • Maamme
        
      • Lotta Svärd
        
      • Sandels
        
      • Sotilaspoika
        
      • Sven Dufva
    • Saarijärven Paavo
      
  • J. V. Snellman
    
  • Lönnrot
    
    • Kalevala
      
      • Väinämöinen ja Joukahainen
        
  • Topelius
    
    • Kesäpäivä Kangasalla
      
  • Kivi
    
    • Seitsemän veljestä
      
• 1880-luvun realismi
  
  • Aho
    
  • Canth
    
  • Pakkala
    
• 1900-luvun alun symbolismi
  
  • Leino
    
    • Helkavirsiä
      
      • Kouta
        
      • Tuuri
        
      • Ylermi
        
      • Orjan poika
        
      • Impi ja pajarin poika
        

Ruotsin vallan aika

1155 Suomi liitettiin osaksi Ruotsia. Tätä ajanjaksoa ennen Agricolaa kutsutaan varhaissuomen kaudeksi. Joitakin saarnatekstejä käännettiin suomeksi, mutta niitä ei ole säilynyt.

Vanhan suomen kausi (n. 1540 – n. 1820)

• Suomessa oli n. 300 000 asukasta. Vain rahvas puhui suomea (aatelisto ruotsia, papisto latinaa ja porvarit osasivat myös saksaa).
• Uskonpuhdistuksen myötä suomesta tuli jumalanpalveluksen kieli.
• Vanhan suomen ajalta säilyneet tekstit ovat pääosin uskonnollisia (liturgiaa, saarnoja, virsikirjoja, Raamattu, katekismus).
• Useat suomalaiset papit opiskelivat luterilaisuuden keskuspaikassa Wittenbergissä, ja siteet katolilaiseen Eurooppaan katkesivat.
• Suomen kirjakielen perustaksi tuli murre, jota puhuttiin pääkaupungissa (Turussa).
  

Mikael Agricola (n.1510 – 1557)

Agricolasta katsotaan alkaneen kielemme kehityskausi, joka alkoi ensimmäisten suomenkielisten kirjojen syntymästä suunnilleen Ruotsin vallan loppuun.

Agricola syntyi Pernajassa, opiskeli Wittenbergissä, toimi Turun koulun rehtorina, myöhemmin piispana. Hänet tunnetaan ennen kaikkea uskonpuhdistajana ja suomen kirjakielen luojana.

Teoksia:
Abckiria v. 1543 (Aapinen)
Se Wsi Testamenti v. 1548 (Uusi testamentti)
Näiden lisäksi Agricola käänsi osia Vanhasta testamentista ja julkaisi myös muita uskonnollisia ja kansanvalistukseen liittyviä tekstejä, mm. 900-sivuisen Rucouskirjan.

Manaus pappien tykö

Viriä pappi, opetusisä,
kansan ruokkii kuin äitin nisä,
Ja hyvä paimen kaitsee lampaat,
sairaat, eksyvät ja kaikki rampaat,
Valvoo, manaa, etsii ja huutaa
ja tekee paljo hyvää muuta.
Kuin isänt antaa pereens ruokaa,
niin pappi seuran edest huokaa
Opin, neuvon ja elämän myöt
jokapäivä ja myös joka yöt.
Kuka niin noutaa HERRANS mielee,
se siis hänen enkelins lienee.
Se on sangen häjy pappi,
joka vaan etsii vatsans tarpeet
Ja ei katso HERRANS karjaa,
jakain opin viinamarjaa,
Kuin rieskan, nahan ja lihan vie,
ja sit ei laumaa vartioitse.
Se mykkä koira olla mahtaa,
joka suden taval lampaat slahtaa
Ja hengen ruuan heiltä salaa,
syöden kansaa kuin leivän palaa.
Jumalattomat viimein syö
kiirastuli ja helvetin yö,
Joille valmistaan kuuma pätsi,
koska Kristus lampaans veren etsii,
Jonka liekki ei koskaan sammo,
niinkuin HERRA itsellens vannoo.
Ota siis nyt, ota siis vaari,
hyvä pappi, veli ja faari,
Sinun virastas ja HERRAN laumast,
aina visust varjellen paulast.
Totuta kansas rukoelmaan
usein, kuin edeskirjoitetaan
Ja monast sakramentil käymään,
täydes uskos sitä syömään
Ja heidän elämäns parantamaan;
sitt Kristus synnit anteeks antaa.
Joka suottans nämä unhottaa,
tietens se sielut kadottaa.
Ja älä paljo siitä huoli,
jollei pahat sinua kuule.
Sillä ei he sinua hylkää,
mutta heidän sieluns sylkee.
Älä itse heidän kanssans
laiskan pirun sappee ansaits,
Mutta rukoele Kristust aina
ja jalkas ala piru paina,
Niin taivaaseen astuu sinun jalkas;
siit on ilossa sinun palkkas.

Rukouskirjan esipuhe

Nyt on se vaarallinen aika,
kuin jokapaikas kuuluu maalla,
Josta Kristus ja apostolit
hartaast puhuit ja kuulutit,
Ettei ollut mailman alvust
suuremmat tuskat kuin ovat lopust.
Sillä se, joka tahtoo välttää
Herran vihaa ja tulen helttä
Se alati siis rukoilkaan
Ja Jumalan armoo anokaan.
Niin kaikki pyhät eläisäns teit,
sentähden he siis autuaat jäit,
Kuin vanha raamattu muistaa,
heidän jumalisist luvuista,
Jotka tässä kirjas ovat.
Ne sydämet ovat juuri kovat,
Kuin ei näistä rukoella tahtoo;
laiska ja riettais hän olla mahtaa.
Silloin taas HERRA henkens maistaa,
koska hän pyhäins rukouksen haistaa.
Aika tulee, aika tulee,
silläs aina rukoele.
Ei uhrin lahja paljo maksa,
ellei rukous armoo jaksa.
Siis salaa ja julki näitä hoe,
ettäs saisit sen armon kokee.
Pian Kristus tuopi tuomion,
maksamaan kunkin jälkeen ansion.
Tuskapäivän rukoile minua,
niin minä tahdon auttaa sinua
Kaikesta maa Herra hädäst,
sit kiitä minuu sen edest.
Niin rukous meille apuu kerjää,
koska laki sydämen särjee.
Kyllä se kuulee Suomen kielen,
joka ymmärtää kaikkein mielen.
Vaikka se Isä meidän rukous
pitääs isältää kaikkinaiset tarpeet,
Kuitenki siit muut ulosvuotaa,
koska sydän hädäst huokaa.
Paits uskon pitää viekas suku
kauniit sanat ja pitkä luku rukous;
Tee sinä kristitty vastaanpäin,
ajattele ja rukoele näin.
Miehen se tappaa ja huorin tekee,
joka ei alati rukoele.
Rukouksel on kappalet neljä;
niist ota vaari, kristiveljä!
Ensin käsky ja lupaus,
niin sitten on usko ja kaikki tarpeus.
Kaikki mitä joku pyytää,
hän saa ilman ansiot ja syytä
Sulasta Jumalan armost,
joka uskost saadaan ainoost.
Älä Herralle sinä väärää
hetkee pane tahi määrää;
Itse hän tietää parhaan ajan,
mitan, muodon ja kohtuuspaikan.
Sinä vaan ano ja odota,
ajallans hän sinun lohduttaa.
Rukoelkaan siis joka henki,
isänt, emänt, piika ja trenki,
Piispa, teini ja hyvä pappi,
mies ja vaimo, pyhä ja lappi,
Rikas, köyhä, nuori ja vanha,
kuin itse HERRA usein manaa.
Hyvä pappi, lueta tästä
visust kansas ilman estettä
Saarnan alvus ja lopus myös,
niin sinä täytät sinun työs.
Joka taas latinan unohtaa,
häijyst se kansans opettaa.
Ettäs nyt nämä kirjat saat,
älä siis oppiis unhohda,
Mutta lue ja rukoile aina,
niin Kristus sinun lahjans lainaa.
Vaikka he ovat sangen pienet,
kuiten heist syntyy makiat äänet.
Joska myös Uusi Testamentti
ilmi tulis läpitse präntti.
Tämä nyt olkoon alkupuhe,
ota tämä kirja ja visust lue.

Fennofiilit

Fennofiilisyydellä tarkoitetaan suomalaisuutta ja suomen kieltä arvostavaa suuntausta, joka 1700-luvulla nousi Suomen ruotsalaistamispyrkimyksiä vastaan.

Daniel Juslenius (1676–1725)

Aboa vetus et nova (Vanha ja uusi Turku, 1700)

• Teos aloitti fennofiilisyyden
• kulttuurihistoriaa ja fantasiaa
• lisäsi suomalaisten kiinnostusta omaan historiaan
• kohotti suomalaisten itsetuntoa.

Suomalaisen Sanan-Lugun koetus (1745)

• suomi–latina–ruotsi-sanakirja
• yli 16000 hakusanaa

Kristfrid Ganander (1741–90)

• Mythologia Fennica (1789)
• suomalaisen uskomusperinteen perusteos
• Ganander kokosi ja julkaisi suomalaista suullista kansanperinnettä, esim. satu- ja arvoituskokoelman.

Antti Lizelius (1708–95)

• Lizenius toimitti v. 1758 ja 1776 raamatunpainokset.
• Hän myös julkaisi ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä Suomenkieliset Tieto-Sanomat (1775-76), joka oli suunnattu suomenkieliselle talonpojille.

Henrik Gabriel Porthan (1739–1809)

• Porthania pidetään valistusajan merkittävimpänä suomalaisena vaikuttajana. Hän toimi Turun akatemiassa monissa tehtävissä, mm. professorina.
• Porthan kokosi ja tutki suomalaista kansanrunoutta ja kansanperinnettä.
• Väitöskirja De Poesi Fennica (1766–1778) (Suomalaisesta runoudesta)
• Ensimmäisen kerran kuvataan kalevalaista metriikkaa ja runojen esitystapaa (runomitat, kieliasu, kielikuvat jne.)
• Porthan perusti Turussa Aurora-seuran.
• Julkaisi Suomen ensimmäistä sanomalehteä nimeltä Tidningar utgifne af ett Sällskap i Åbo (Åbo Tidningar 1771–78, 1782–85).
• Porthan tunnetaan myös historian ja kielen tutkijana (perusti tutkimuksensa tosiasioihin). Historialliset pääteokset on kirjoitettu latinaksi. Häntä on nimitetty ”Suomen historian isäksi”.

Romantiikka

Romantiikkaa kutsutaan myös varhaisnykysuomen kaudeksi (n. 1820–1870).

Suomi liitettiin Venäjään 1809, jolloin syntyi voimakas tarve oman kielen kehittämiseen. Romantiikan ihanteet innostivat tutkimaan oman maan historiaa. Kansallisuusaate ja suomenkielisen kulttuurin kehittäminen olivat yhteistä romantikoille.

Helsingissä perustettiin Lauantaiseura

• mukana Snellman, Runeberg, Lönnrot, Topelius
• sivistyneistö keskusteli merkittävistä kansallisista ja kansainvälisistä kysymyksistä
• vaikutti suomalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen
• perusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1831.

Viipurin lääni yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1811, ja Helsingistä Helsingistä tuli Suomen pääkaupunki 1812. Suomessa vallitsi laaja autonomia:

• Suomi oikeudellisesti ja kielellisesti Venäjästä riippumaton
• Ruotsin vallan aikaiset laitokset ja lait
• myöhemmin oma raha ja keskuspankki.

Kirjallisuustietoa 1800-luvulta

Suomalaisen kirjallisuuden alkutaival oli kivikkoista myyntilukujen perusteella.

• Kalevalan I painosta myytiin yli kymmenen vuotta (500 kpl).
• Seitsemän veljeksen viidensadan kappaleen painosta myytiin yli viisi vuotta.
• Kirjapainoja perustettiin: WSOY 1878, Gummerus 1872, Weilin & Göös 1872, Otava 1890,Karisto 1900.

Kaunokirjallisuuden harrastaminen oli 1800-luvun ajan lähestulkoon pelkästään säätyläisten (pappien, virkamiesten ja porvarien) harrastus. Vuosisadan loppupuolella kirjastojen ja koululaitoksen kehittymisen myötä lukuinnostus laajeni muihinkin väestöryhmiin.

Johan Ludvig Runeberg (1806–81)

Runeberg Syntyi Pietarsaaressa. Opiskeluaikoinaan hän toimi mm. Saarijärvellä kotiopettajana. Kirjoittauduttuaan Turun Akatemiaan Runeberg liittyi Lauantaiseuraan, ja toimi myöhemmin kirjallisuuden dosenttina yliopistossa, jossa opetti myös latinaa ja kreikkaa.

• Runeberg tunnetaan ensimmäisenä suomalaisena runoilijana, joka yltää kansainvälisiin mittoihin (vrt. Hugo, Shelley, Puškin, Petöf jne.)
• uudisti ruotsinkielisen runouden suomessa
• valistusajan perinteet ja klassisen runouden sekä kansanrunouden tuntemus välittyvät teoksista.

Teoksia:
Dikter (Runoja) I ja Dikter II
Sikermä suomalaisia idyllejä ja epigrammeja
mm. Saarijärven Paavo, suomalainen kansanmies
Hirvenhiihtäjät (1832)
Hanna (1836)
Kuningas Fjalar (1844)
Vänrikki Stoolin tarinat (1848, 1860)

Vänrikki Stoolin tarinat (1848, 1860)

Teoksen taustalla on hävitty sota (1809) Venäjää vastaan. Antiikin hengen mukaisissa sankariballadeissa esiintyvät suomalaiset isänmaalliset sotilaat, rivimiehistä kenraaleihin. Heissä yhdistyvät suomalaiset hyveet:

• urheus
• sitkeys
• uskollisuus.

Keskeisimpiä henkilöitä ovat mm. kylmähermoinen upseeri Sandels, urhea soturi Sven Dufva, uskollinen Lotta Svärd.

Vänrikin tarinoilla oli omana aikanaan suuri merkitys:

• Sankarieepos kohotti kansallista mielialaa.
• Se vaikutti voimakkaasti myös myöhempään kirjallisuuteen.
• Teos takasi Runebergille kansallisrunoilijan maineen.

Maamme

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen.
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht´yömme, kesät kirkkahat,
kaikk´kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.

Täss auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat,
kum päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?

Täss on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss iloaan on nauttinut
ja murheitansa huokaillut
se kansa, jolle muinaisin
kuormamme pantihin.

Tääll´olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kallimpaa?

Ja tässä, täss´ on tämä maa,
sen näkee silmämme.
me kättä voimme ojentaa
ja vettä rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss´ on se,
maa armas isäimme.

Jos loistoon meitä saatettais
vaikk´ kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
haluamme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss´ elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.

Sun kukoistukses kuorestaan
se kerran puhkeaa,
viel lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.

Suom. Paavo Cajander

Lotta Svärd

1. Yhä vieläkin Lotta Svärdistä
puhe syntyvi toisinaan,
kun iltavalkean ääressä
sotakumppani kohdataan.

2. Jos kuin on tuo juroluontoinen,
heti muoto se kirkastuu,
ja hienoiseen hymyn värveeseen
käy harmaja viiksisuu.

3. Veriseltä hän voiton kentältä,
sota jyskien miss' salamoi,
monest' uupuen saapui ja ryyppynsä
Lotan telttasen alla hän joi.

4. Siis laskevi leikkiä mieluisaan
hän eukkoa muistellen,
mut suuttuu, jos ei naurusi vaan
ole vilpitön, herttainen.

5. Näet, helmi hän oli, se eukkonen,
ja helmipä kalliskin;
jos sietikin naurua hiukkasen,
toki arvoa runsaammin.

6. Ja oliko nuori ja kauniskaan?
Parhaillaan kukki jo hän,
kun kolmas Kustavi Ruotsinmaan
oiti valtikkaa kädessään

7. Ennenkuin Suomessa taisteltiin,
tuli morsioks hän sotilaan;
ja Svärd kun lähtohiin käskettiin,
hän lottansa vei mukanaan,

8. Heleät oli silloin posket nuo
sekä suu mitä herttaisin,
ja mustien silmien välke tuo
näön häikäisi uljaankin.

9. Mut ei kevät kestä, ei kukkasetkaan,
pian Lottakin surkastui:
erin kolmin, hiukkasen kerraltaan,
sen kauneus kuivettui.

10. Ens talven pakkanen siit' osan vei,
ylen tuima ja aikainen,
osa toinen ens kesän saalihiks jäi,
sen paahteli päiväinen.

11. Ja kolmannesta, mi jäljell' ois,
ei paljoa hän pitänyt;
tuo kyynelvirtahan hukkui pois,
kun kaatunut Svärd oli nyt.

12. Kun taas sota syttyi leimuamaan
ja hän taas tuli meidän luo,
jopa tuskin muisti hän kauneuttaan,
niin mennyttä kaikk' oli tuo.

13. Mut kaunis, vaikkapa toisemmin,
oli silmissä hän sotilaan,
kuten ennen hempeimmilläänkin
ylistettihin häntä yhä vaan,

14. jo vaikk' oli ryppyjä siirtäynyt
hymykuoppihin parvittain
ja kasvot kaikk' oli mustat nyt,
ei silmät ne yksin vain.

15. Sotaonnea seurata mutkaisaa
sepä mielehen eukon tän,
ja joukkoa suosi hän harmajaa.
rakas meille siit' oli hän.

16. Ja Svärdin kumppanit vierimmät,
nepä muisti hän parhaiten,
mitat heille hän kaatoi täydemmät
ja näin tuli maineesen.

17. Niin kulki hän karskine urhoinens'
uljaana ja innoissaan,
ja kun pyssyt paukkui ja luodit lens,
ei kaukana Lottakaan.

18. Sill' urheus poikien rakkaitten,
sepä hälle riemua suo,
ja hän arveli, kun tuli melskeeseen:
"Etähämpänä ei ole nuo."

19. Ja teltankin piti seisoa niin,
"ett' urhot tilkkasen sais,
jos ken tulis taisteluss' uuvuksiin
tai haava jos vaivuttais".

20. Ja jos teltan tilkkuja harmaita
sinä katselit tarkemmin,
näit luoteja käynehen vieraina,
sitäp' eukko se kerskaskin.

21. Ma kerron vielä, jos sallit sä,
teon, jonka ma viimeks näin.
Oravaisten hurmekentiltä
taas käytihin pohjaan päin.

22. Ja Lottakin myös; sai korjuuseen
tavaransa hän vaivoin vaan,
telttansa, kärryn lekkerineen
sekä ontuvan hiirokkaan.

23. Levähdettiin. Hänpä se puuhas taas
tapahansa jo tunnettuun,
mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas
all' uhkean kuusipuun.

24. Suru hällä on, vaikkapa huulillaan
hymyn joskus piilevän näät;
suri urhojen huolta, ja nauraessaan
oli kosteat poskipäät.

25. Niin silloin eukon luo läheten
tuli teikkari, ratsumies;
tuo katseen viskasi röyhkeisen
sekä suutakin soittaa ties.

26. "Ei hätää!" huusi hän, "viinaa, hoi!
Tää poika se kustantaa.
Hei, kuules kultaa, kuinka se soi!
Ja veikkoja, niitäpä saa!"

27. Mut Lotta se tiuskasi vimmoissaan:
"Sun tunnen jo ennestään.
Olit pantuna äitiäs suojaamaan,
mut missä sun tänään näin?"

28. "Mun luonani, haavojas vinkuillen,
rutiraukkana istuit sie.
Olit kalpea, nyt olet taas punainen,
ja missä ne haavas lie?"

29. "Älä väitä, ett' äitisi kuollut on,
apuas ett' ei kysy hän;
tää maa se on äitisi turvaton,
olet pettänyt äidin tän."

30. "Vaikk' kultia laukkusi täys sull' ois,
merikin niit' ammentaa.
Jumal'auta, tuommoiselle en sois
en pienintäkään pisaraa!"

31. Kupehellaan nyrkkiä vain hän pui,
tapa moinen ol' eukon tään;
rikas öykkäri tuostapa lannistui,
liki ei nyt pyrkinytkään.

32. Mut nuorukaisenpa uupunehen
tiepuoless' istuvan näin.
Lotan silmä, kuin lempe'in tähtönen,
väliin vilkkuvi sinne päin.

33. Nojaten vaan pyssyyn mies levähtää
puku yllään hurmeunut;
näit, että hän joukkoa rientelevää
oli vaivalla seurannut.

34. Ja kuin emo lapseen Lotta se loi
hänehen yhä katseitaan,
kuin ryypyt, jotka hän muille soi,
ois aikonut hälle vaan.

35. Mut kun syvemmäs yhä vaipui tää
suru-untensa helmoihin,
ei eukko se malttanut enempää,
pojan luoksehen kutsuikin.

36. "Tule», eukon ääni se värvähtää,
»viel' löytyä tilkkanen vois;
juo, poikani, huolta se lieventää,
sitä tarve nyt kaikkein ois!"

37. "Ujoksut? Mitä vielä! Ma tunnen sun,
ei kultia laukussais;
salon töllistä läksit taisteluhun,
ja täälläkö kultia sais?"

38. "Mut et verityöss' ole viimeinen,
Lapualla se huomattiin;
ens miehenä Ruonan sillallen
myös ryntäsit, eikö niin?"

39. "Älä huoli millä sä maksaisit,
minä huoleksein otan tuon;
Lapuasta sa ryypyn ansaitsit,
ja Ruonasta kaksikin suon."

40. "Ja jos Svärdini lempeä, miehuukas
näkemässä nyt ollut ois,
kuin, vaikka jo vuos veri haavastas,
sotimasta et luopunut pois,

41. heti ottais hän sinut hoimeisin
omimpana lapsenaan,
ja sen arvoista kahta, sen vannonkin,
sais etsiä kautta maan."

42. Ja saapunehelle Lotta se nyt
täpötäyteen kaas pikarin,
vähäll' ettei kukkuraks vierähtänyt
pari kyynelhelmeäkin.

43. Jo on aikaa siitä, kun eukon näin,
mut en häntä voi unhottaa;
hänt' aina ma muistelen mielelläin,
ja hän kyllä sen kannattaa.

44. Niin, helmi hän oli, se eukkonen,
ja helmipä kalliskin;
jos sietikin naurua hiukkasen,
toki arvoa runsaammin.

Sandels

1. Sandels, hän Partalass' istuvi vaan,
suurustaan huoleti syö.
"Nyt käydään Virralla taistelemaan,
heti kello kun yksi lyö. -
Olen tänne teitä ma käskettänyt. -
Hyvä pastori, lohtapa nyt!"

2. "Tää päivä te luonani viipykää,
sitä pyydän ja vaadinkin;
on teille tuttua seutu tää,
ja ma tietoja kaipaisin.
Ei pelkoa! Verta ei haistetakaan. -
Madeirata maistellaan."

3. "Tutskov hän suopeast' ilmoittaa
välirauhan jo päättynehen.
No, mut syökää! Kastint', ah, suvaitkaa.
Kun syöty on, ratsaillen! -
Täss' ottaa täytyvi minkä sai, -
margootahan juotte kai?"

4. Sana tuotihin nyt, sana kiireinen:
"Välirauhamme rikkunut on;
Brusin palas pois etuvahtinehen,
ja silta on purkamaton.
Kakstoist' oli meidän kellomme, vaan
yks ryssäin on, sanotaan."

5. Sandels hän istuvi herkkuillen,
tuost' ei ole ollakseen.
"No, pastori, hanhea hiukkasen!
Sitä syö ihan mielikseen. -
Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää;
hänen terveikseen lasi tää!"

6. Sanantuojapa virkkavi: "Kenraali,
min vastuun viedä ma saan?" -
"Ett' everstillä on patteri
ja siltakin kaita on vaan.
Hän tunnin, puolisen kestää saa.
Hyvä pastori, nyt vasikkaa!"

7. Sanansaattaja läks, meni tuokio näin,
joku taas tuli ratsastaen;
hän lentävi nuolena kiidättäin,
alas hyppävi portaillen;
näkö hällä on nuoren luutnantin,
ajutantt' on se Sandelsin.

8. Salihin hän ompi jo kiiruhtanut,
hänen silmäns' säihkyelee.
"Kenraali, jo verta on virtaillut
ja vert' yhä virtailee.
Tapellaan, mut uljaammin tapeltais,
jos teit' edes nähdä sais."

9. Sandels, hän huoleti katsahtaa:
"Kuin liesi te hohkaatten.
Ajo kai väsyttääpi ja hiuottaa,
levätkäätte ja syökäätten!
Ken ruokaa, juomaa hylkisikään!
Siis, ryyppykö ensistään?"

10. "Kov' on taistelu", jatkoi luutnantti,
"pian ryssä jo sillan saa,
etujoukkomme Kauppilass' horjuupi,
ylivoima sit' ahdistaa,
kaikk' on nurin päin, väki hämmennyt;
min käskyn saan minä nyt?"

11. "Sen, että nyt käykää istumaan,
ja lautanen käskekää;
ja sitten syökää huoleti vaan,
ja syötyä ryypätkää,
ja juotua syökää uudelleen,
se on käskyni ummelleen."

12. Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan,
viha silmistä liekehtii.
"Kenraali, ma jos toden lausua saan,
joka mies teitä halveksii.
Sotajoukossa kaikkein mieli on se:
oletten pahin pelkuri te."

13. Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni, mun ratsuni, tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."

14. On taistoa, ryskyä, paukkinaa
tuon Virran äyräällä;
savupilvehen peittyy järvi ja maa,
tult' iskevi pilvestä,
jyly ilmoiss' on kuni pitkäisen,
maa järkkyvi hurmeinen.

15. Tuoss' Suomen joukko seisoi vaan,
se ei vaaroja peljännyt;
mut miehestä mieheen kuiskaillaan,
salanurkua kuuluu nyt:
"Hän on poissa, hän piilohon taasen käy,
kenraalia viel' ei näy!"

16. Mut hän näkyy, saapuvi, vallill' on,
lipun vierehen seisahtuu;
vaka silmä ja kirkas otsakin on,
jalo kantavi häntä Bijou,
ja hän liikkumatt' istuu, seutua vain
näköputkella tarkastain.

17. Ja kaukaa siinä hän huomataan, -
tuhat kaatoi, ken hänet kaas, -
ja tykkien paukkina kiihtyy vaan
vihollisten puolella taas,
yhä luoteja vinkuvi ympäri pään;
hän ei vilkuta silmääkään.

18. Fahlander urho ei viipyillyt,
luo päällikön ratsasti hän:
"Kenraali, on vaarassa henkenne nyt,
alas, teihin tähdätähän!"
"Alas, kenraali, turmio karttakaa!"
väki myrskyten huudahtaa.

19. Sandels ei liikkunut paikaltaan,
hän lausui vain: "Mikä lie
tuon joukon, onko se pelvoissaan?
Jos se horjuu, surma sen vie.
Saa koettaa. Valmiit taistelohon!
Heti ryssät täällä jo on."

20. Tuo parvi, mi Kauppilass' on otellut,
ylivoimia torjuillen,
se urhokkaasti on taistellut,
päin rientävi nyt paeten,
se jo patterille on kerjennyt,
ohi siitäkin karkaa nyt.

21. Sandels, hän on yhä liikkumaton,
ylväänä hän istuvi vaan;
vaka silmä ja kirkas otsakin on,
ja hän loistavi ratsullaan,
sotalaumaa silmävi ryntääväin,
joka syöksevi vallia päin.

22. Se jo saapuukin, liki tulvailee,
hän vaaraa ei näekään;
tuhat pyssyä hänt' yhä tähtäilee,
hän siit' ei tietävinään;
hän vartoo, katsovi kelloaan,
kuin tyyn' olis rauha vaan.

23. Jopa hetki se löi, jota vartosi hän
ja hän riensi Fahlanderin luo:
"Rivit onko nyt valmis se särkemään,
kuten ennenkin, väki tuo?
Pöyhkeillä ma ryssien annoin. Haa,
takaisin ne nyt viskatkaa!"

24. Näin lausui hän, oli kylliks tää;
ilo kaikuvi ilmoihin.
Kuussataa miestä nyt rynnistää
alas ryssihin ylpeihin;
pois parvi parvelta syöstähän nuo,
kunis sortuvat sillan luo.

25. Sandels, hän luo väen voitokkaan
tuli rantahan ratsastaen.
Ohi joukkojen kun veripurppurassaan
nyt lensi hepo valkoinen
ja kun riemun hurmoma kenraali
urojansa nyt tervehti,

26. salanurku se kaikk' oli hälvennyt,
kaikk' ilkeät kuiskaukset,
ilo myrskyinen vain kaikui nyt
sekä hartahat kiitokset;
tuhatääninen huuto nyt soi: "Hurraa
kenraalia urhakkaa!"

Sotilaspoika

1. Mun isän' oli sotamies ja nuori, kauniskin,
jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin.
Tiens' aina kulki kunniaan,
iloisin mielin kärsi vaan
hän kylmää, nälkää, haavojaan,
mun isän' armahin.

2. Ma lapsi olin, kun hän läks, kun loppui rauha maan,
mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan;
hattunsa muistan töyhtöineen
ja muodon ahavoituneen
ja kulmakarvat varjoineen, -
ne muistan ainiaan.

3. Koht' armeija kun etelään taas kääntyi marssien,
sain kuulla, kuinka aina hän ol' uljas, urhoinen.
Ristinkin sai hän, kuulin näin,
ja toisen kohta jälkeenpäin.
";Ah", aattelin ma mielessäin,
"ken siellä oisi, ken!"

4. Ja talvi lähti, suli jäät, näin kevään joutuvan,
niin kuulin isän kaatuneen kentälle kunnian.
Ma oudoin mielin aattelin
ja huolehdin ja riemuitsin,
ja viikon itki äitikin,
niin vaipui hautahan.

5. Lapuan kentäll' isä kuol' lippunsa vierehen;
sodassa, kuulin, vaaleni sen kerran ainoisen.
Utilla, eestä Kustavin,
mun vaarin' uupui hurmeihin,
Lappeella isä vaarinkin,
mies Kaarlen aikuinen.

6. Näin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
oi suloista tok' elämää, suloista kuolemaa!
Ken täällä horjuis vanhuuttaan!
Ei, nuorna kuolla eestä maan
ja kunnian ja kuninkaan,
sep' oisi ihanaa!

7. Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,
ma turvan, kodin kadotin kanss' isä vainajan;
vaan vaikertaako huolisin!
Korkeemmaks aina kasvankin,
ma kelpo poika sankarin
en joudu hukkahan.

8. Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.
Miss' ankarimmin luodit soi,
taajimmin tulta salamoi,
en sinne käymätt' olla voi
tiet' isäin astumaan.

Sven Dufva

1. Sven Dufvan isä köyhä ol', viraton kersantti,
jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
ja lasta häll' ol' yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

2. Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään
jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut,
kuin nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.

3. Pojasta tuli kuitenkin väkevä, harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.

4."Miks, Herran nimess', aikonet sinäkin, poloinen?",
näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää
ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.

5. Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen
ja laski vanhaa virttänsä: "Voi, miks aiot, Sven?",
niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi
leveän suunsa, vastaten: "He, sotamieheksi!"

6. Ivaten vanhus hymyili. "Sinäkö, nulikka,
sinäkö sotamieheksi? He, tiedä huutia!"
"Niin", lausui poika, "täällä teen ma kaikki hullusti,
ehk' eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi."

7. Tuost' ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven, pussin selkääns' ottaen, läks joukkoon lähimpään.
Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis,
rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis.

8. Tulipa sotatemppuja nyt Dufvan harjoittaa,
se omituist' ol' laatuaan ja nähdä hupaisaa;
korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen,
Sven toimessa ja leikissä ol' yhtä totinen.

9. Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään,
hän maata polki tömisti ja astui hiessään;
mut käännöstä kun käskettiin, he pettyi ainiaan,
tek' "oikeaan" ja "vasempaan", päinvastoin aina vaan.

10. "Jalalle pyssy" oppi hän ja "pyssy olkahan",
tanahan laski painetin ja teki kunnian;
vaan "kunniaa" kun huudettiin, hän laski painetin,
kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin.

11. Näin tuli Dufva kuuluksi äkseerauksestaan,
ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan.
Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin
ja toivoi aikaa parempaa, - niin sota syttyikin.

12. Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään,
kyllinkö viisas Dufva lie sotahan lähtemään.
Hän antoi heidän hölpöttää ja tyynnä tuumi vaan:
"Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä
saan."

13. Omasta kohden kuitenkin sai pyssyn, rensselin,
leirissä teki rengin työt, sodassa soturin;
mut passaukset, tappelut käv' yhtä juoheaan,
eik' araks häntä mainittu, vaan hupsuks toisinaan.

14. Paluuta tehtiin, ryssä tuo hätyytti ahdistain,
ja jokivartta Sandels nyt peräytyi verkkaan vain.
Vähäisen matkan päässä siit' on porraskäytävä,
ja siinä seisoi miestä vain noin parikymmentä.

15. Tien korjuu heillä toimena, ja, työnsä tehtyään,
etäällä sodan melskeestä pitivät lystiään
ja lähitalost' ottivat, mit' irti saivat vaan;
Sven Dufva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.

16. Mut toista tuli, törmältä kun täyttä vauhtia
riens' adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa:
"Jumalan tähden, portaallen, aseihin", huusi hän,
"vihollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän."

17. Päämiehelle hän lisäsi: "Te silta purkakaa,
jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa!
Hukassa kaikk' on, taaksemme jos ryssät ennättää;
apua saatte, kenraali jo tulla lennättää."

18. Hän kiiti pois. Mut ehdittiin töin tuskin sillallen,
kun ryssäparvi täyttävi jo rannan vastaisen.
Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee;
jo suomalaista kahdeksan ens paukaus pyyhkäisee.

19. Ei hyvä enää viipyä, jokainen häikähtää.
Taas paukaus, ja jäljelle vain viisi miestä jää.
"Kivääri sojoon, taaksepäin!" nyt komennettihin.
Sven Dufva yksin hairahtui ja laski painetin.

20. Käännöskin Dufvan taaksepäin ol' eriskummainen:
peräytymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen
ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan,
kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.

21. Ei aikaakaan, niin saakin hän jo niitä osoittaa,
kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa.
Yks toisen perään rynnistää, mut heistä joka mies sai
oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.

22. Käsinpä tätä karhua ei voitu kukistaa,
ja lähin mies se luodilta hänt' aina varjoaa;
mut ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee;
nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.

23. "Hyv' on", hän huutaa, "niin, kas niin, sa poika
äl' yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen!
Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi.
Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti."

24. Ja ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen,
vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien.
Kun tyynt' on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan
ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan.

25. Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut
ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut;
hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään.
Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään.

26. Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan,
ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan;
mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt,
on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt.

27. "Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi,
enemmän tiesi se kuin me", näin kenraal' aprikoi,
"ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,
parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan."

28. Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
"Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan,
pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

Saarijärven Paavo

Saarijärven salomailla asui
maamies Paavo hallanarkaa tilaa,
hoiti siellä uurain käsin maitaan,
mutta Herralta hän vartoi kasvun.
Vaimon, lasten kanssa hoiti tilaa,
otsa hiessä syöden niukkaa leipää,
kaivoi ojaa, kynti, kylvi maitaan.

Kevät tuli, pellon nietos suli,
puolet oraista sen myötä valui;
kesä tuli, puhkes raekuuro,
kaatoi puolet tähkäpäistä lakoon,
syksy tuli, halla riisti loput.
Paavon vaimo raastoi tukkaa, sanoi:
"Paavo, Paavo, kovan onnen tuttu,
tartu sauvaan, Herra hylkäs meidät!
Kerjuu kurjaa, pahempaa on nälkä."

Paavo tarttui vaimon käteen, sanoi:
"Herra koettaa vaan, ei hylkää meitä.
Leivo leipään puolet petäjäistä,
minä kaivan ojaa kaksin verroin,
mutta Herralta mä varron kasvun."

Vaimo leipoi puolet petäjäistä,
äijä kaivoi ojaa kaksin verroin,
lampaat myi ja osti ruista, kylvi.
Kevät tuli, pellon nietos suli,
vaan ei oraat valuneet sen myötä,
kesä tuli puhkes raekuuro,
kaatoi puolet tähkäpäistä lakoon,
syksy tuli halla riisti loput.
Vaimo rintaansa löi, sitten huokas:
"Paavo, Paavo, kovan onnen tuttu,
kuollaan pois, kun Herra hylkäs meidät!
Raskaampaa kuin kuolema on elää!"

Paavo tarttui vaimon käteen, tuumi:
"Herra koettaa vaan, ei hylkää meitä,
leivo leipään puolet petäjäistä,
kahta suuremmiksi mä ojat kaivan,
mutta Herralta mä varron kasvun."

Vaimo leipoi puolet petäjäistä,
kahta suuremmat loi ojat äijä,
karjan myi ja osti ruista, kylvi.
Kevät tuli pellon nietos suli,
vaan ei oraat valuneet sen myötä,
kesä tuli, puhkes raekuuro,
yhtään tähkää ei se lyönyt lakoon,
tuli syys ja halla väisti kaukaa,
säästi kultaviljan niittäjälle.

Paavo vaipui polvilleen ja sanoi:
"Herra koettaa vaan, ei hylkää meitä."
Myöskin vaimo polvistui ja sanoi:
"Herra koettaa vaan, ei hylkää meitä."

Mutta miehellensä virkkoi sitten:
"Paavo, Paavo, tartu riemuin sirppiin,
vuorossa on meillä ilon päivät,
nyt on aika jättää pettuleipä,
rukiista me tehdään kunnon leipää."

Paavo tarttui vaimon käteen, tuumi:
"Vaimo, vain se kesti koetuksensa,
ken ei jätä lähimmäistä pulaan.
Leivo leipään puolet petäjäistä,
huurteessa on naapurimme pelto."

J. L. Runeberg (1830)
Suomentanut Tarmo Manelius

Johan Vilhelm Snellman (1806–81)

Snellman oli monipuolinen yhteiskuntavaikuttaja: kansallinen herättäjä, valtiomies, talousmies ja Hegeliltä vaikutteita saanut filosofi. Hän toimi mm. sanomalehtien kustantajana, professorina ja senaattorina.

Snellman loi kansalliskirjallisuuden käsitteen:

• kansallisen identiteetin etsintää
• vaikuttaa kansakuntaan
• ylläpitää kansallishenkeä
• edistää kansallista tietoisuutta
• kiinnittyy omaan kieleen.

Snellmanilla oli merkittävä rooli suomen kielen edistäjänä:

• tavoite saada suomesta tasa-arvoinen kieli ruotsin kanssa sekä saada suomi opetuskieleksi
• kieli ja kasvatus pääasiassa
• fennomaanisuus

Teoksia:
Valtio-oppi (1842)

Elias Lönnrot (1802–84)

Lönnrot syntyi Sammatissa, valmistui filosofian maisteriksi 1827 ja lääketieteen tohtoriksi 1832, valittiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi Helsingin yliopistoon 1853. Hän toimitti myös ensimmäistä suomenkielistä aikakauslehteä Mehiläistä 1836–37, 1839–41.

Lönnrot aloitti runonkeruumatkansa 1829 ja teki niitä kymmenen vuoden aikana yhteensä 11. Kalevalan ensimmäinen laitos Vanha Kalevala julkaistiin 1835. Täydellistynyt Kalevala eli Uusi Kalevala ilmestyi 1849. Lyyristen runojen kokoelma Kanteletar ilmestyi 1840.

Kalevala ja Kanteletar ovat kansallisia ja kulttuurihistoriallisia merkkiteoksia, ja niiden merkitys suomalaiseen kulttuuriin ja taiteeseen on ollut valtava. Kirjaa on käännetty yli viidellekymmenelle kielelle, ja se on edelleenkin monien taiteilijoiden innoittajana.

Teoksia:
Vanha Kalevala (1835)
Kanteletar (1840–41)
Suomalaisia sananlaskuja (1842)
Suomalaisia arvoituksia (1844)
Uusi Kalevala (1849)
Suomalaisia loitsurunoja (1880)
Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866–80)

Kalevala (1849)

Kalevala perustuu suulliseen kansanrunouteen, ja vanhimmat runot ovat jopa 3000-vuoden takaa. Teos on lopullisessa muodossaan silti Lönnrotin luomus: hän täydensi vajaita tarinan osia, järjesteli eepoksen kertomuksia ja muokkasi hahmoja.

Kalevala on monipuolinen kansalliseepos:

• 50 runoa ja n. 23 000 säettä
• suomalainen kosmogonia eli oppi maailmankaikkeuden synnystä
• konflikteja (Kalevala-Pohjola, Lemminkäinen, Kullervo)
• dramatiikkaa (Lemminkäisen kuolema, Tuonela)
  

Kalevala on suomen kansalliseepos, muualla maailmalla kansalliseepoksia ovat mm.

• Mahabharata (Intia, lähtöisin 1300-luvulta eaa.)
• Gilgamesh (Sumeria, Babylonia n. 1200-luvulla eaa.)
• Ilias (Kreikka, Homeros n. 700-luvulla eaa.)
• Odysseia (Kreikka, Homeros, n. 600-luvulla eaa.)
• Edda (muinaiskandinaavinen eepos, kirjoitettu 1200-luvulla)
• Nibelungein laulu (Saksa, muinaisgermaanien perintöä, sepitetty 1100-luvulla)
• Rolandin laulu (Ranska, 1100-luku)

Väinämöinen ja Joukahainen (Kalevalan kolmas runo)

Vaka vanha Väinämöinen elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi.

Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli,
muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä,
joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot,
tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.

Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät,
Väinämöisen laulannasta, urohon osoannasta.
Viestit vierähti suvehen, sai sanomat Pohjolahan.

Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen.
Se kävi kylässä kerran; kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi,
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla,
kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta.

Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti,
Väinämöistä laulajaksi paremmaksi itseänsä.
Jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa.
Lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli,
noille Väinölän tuville kera Väinön voitteloille.

Iso kielti poikoansa, iso kielti, emo epäsi,
lähtemästä Väinölähän kera Väinön voitteloille:
"Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan
suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan,
käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi."

Sanoi nuori Joukahainen: "Hyväpä isoni tieto,
emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä.
Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetäitä,
itse laulan laulajani, sanelen sanelijani:
laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi,
jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille,
kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille,
kivikintahat kätehen, päähän paatisen kypärän."

Siitä läksi, ei totellut. Otti ruunansa omansa,
jonka turpa tulta iski, säkeniä säärivarret;
valjasti tulisen ruunan korjan kultaisen etehen.
Itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa,
iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella.
Läksi virkku vieremähän hevonen helettämähän.

Ajoa suhuttelevi. Ajoi päivän, ajoi toisen,
ajoi kohta kolmannenki. Jo päivänä kolmantena
päätyi Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille.

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
oli teittensä ajaja, matkojensa mittelijä,
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla.

Tuli nuori Joukahainen, ajoi tiellä vastatusten:
tarttui aisa aisan päähän, rahe rahkehen takistui,
länget puuttui länkilöihin, vemmel vempelen nenähän.

Siitä siinä seisotahan, seisotahan, mietitähän;
vesi vuoti vempelestä, usva aisoista usisi.

Kysyi vanha Väinämöinen: "Kuit' olet sinä sukua,
kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti?
Säret länget länkäpuiset, vesapuiset vempelehet,
korjani pilastehiksi, rämäksi re'en retukan!"

Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi:
kuit' olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkioa?"

Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa nimittelihe.
Sai siitä sanoneheksi: "Kun liet nuori Joukahainen,
veäite syrjähän vähäisen! Sie olet nuorempi minua."

Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta!
Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi,
sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän.
Lienet vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen,
ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan,
mies on miestä oppimahan, toinen toista voittamahan!"

Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi!
Ain' olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla,
kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä.
Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni:
mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet?"

Sanoi nuori Joukahainen: "Tieänpä minä jotaki!
Sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen:
reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata.

Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia:
luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia.

Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen.
Hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä.
Ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi,
kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi.

Kun ei tuosta kyllin liene, vielä tieän muunki tieon,
arvoan yhen asian: pohjola porolla kynti,
etelä emähevolla, takalappi tarvahalla.
Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla:
pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.

Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa,
kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;
ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Lapsen tieto, naisen muisti,
ei ole partasuun urohon eikä miehen naisekkahan!
Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!"

Se on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tieän mä tiaisen synnyn, tieän linnuksi tiaisen,
kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen ve'en kalaksi.
Rauan tieän raukeaksi, mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi.

Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista,
itse Luoja loitsijoista, Jumala parantajista.

Vuoresta on vetosen synty, tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta.

Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimäinen,
hongan juuri huonehia, paatonen patarania."

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Muistatko mitä enemmin, vain jo loppuivat lorusi?"

Sanoi nuori Joukahainen: "Muistan vieläki vähäisen!
Muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntämässä,
meren kolkot kuokkimassa, kalahauat kaivamassa,
syänveet syventämässä, lampiveet on laskemassa,
mäet mylleröittämässä, louhet luomassa kokohon.

Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna,
tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistämässä, taivon kaarta kantamassa,
kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa,
otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Sen varsin valehtelitki!
Ei sinua silloin nähty, kun on merta kynnettihin,
meren kolkot kuokittihin, kalahauat kaivettihin,
syänveet syvennettihin, lampiveet on laskettihin,
mäet mylleröitettihin, louhet luotihon kokohon.

Eikä lie sinua nähty, ei lie nähty eikä kuultu,
tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistettäissä, taivon kaarta kannettaissa,
kuuhutta kuletettaissa, aurinkoa autettaissa,
otavaa ojennettaissa, taivoa tähitettäissä."

Se on nuori Joukahainen tuosta tuon sanoilesi virkki:
"Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani.
Oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen!
Lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon!"

Sanoi vanha Väinämöinen: "En noita pahoin pelänne
miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi.
Vaan kuitenki kaikitenki lähe en miekan mittelöhön
sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka."

Siinä nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon,
sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan.
Panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli,
sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan."

Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi.
Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset
eikä pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat,
tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.

Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.

Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon länkilöihin, rajat rahkehen nenähän.
Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi.

Lauloi miekan kultakahvan salamoiksi taivahalle,
siitä jousen kirjavarren kaariksi vesien päälle,
siitä nuolensa sulitut havukoiksi kiitäviksi,
siitä koiran koukkuleuan, sen on maahan maakiviksi.

Lakin lauloi miehen päästä pilven pystypää kokaksi;
lauloi kintahat käestä umpilammin lumpehiksi,
siitä haljakan sinisen hattaroiksi taivahalle,
vyöltä ussakan utuisen halki taivahan tähiksi.

Itsen lauloi Joukahaisen: lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.

Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa,
voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen.

Jaksoitteli jalkoansa: eipä jaksa jalkanousta;
toki toistakin yritti: siin' oli kivinen kenkä.

Siitä nuoren Joukahaisen jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen!
Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi!
Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä!
Panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Niin mitä minullen annat,
jos pyörrän pyhät sanani, peräytän lauseheni,
päästän siitä pälkähästä, siitä seikasta selitän?"

Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla kaarta kaksi,
jousta kaksi kaunokaista; yks' on lyömähän riveä,
toinen tarkka ammunnalle. Ota niistä jompikumpi!"

Sanoi vanha Väinämöinen: "Huoli en, hurja, jousistasi,
en, katala, kaaristasi! On noita itselläniki
joka seinä seisoteltu, joka vaarnanen varottu:
miehittä metsässä käyvät, urohitta ulkotöillä."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.

Sanoi nuori Joukahainen "Onp' on mulla purtta kaksi,
kaksi kaunoista venoa; yks' on kiistassa kepeä,
toinen paljo kannattava. Ota niistä jompikumpi!"

Sanoi vanha Väinämöinen: "Enp' on huoli pursistasi,
venehistäsi valita! On noita itselläniki
joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu,
mikä tuulella tukeva, mikä vastasään menijä."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.

Sanoi nuori Joukahainen: "On mulla oritta kaksi,
kaksi kaunoista hepoa; yks' on juoksulle jalompi,
toinen raisu rahkehille. Ota niistä jompikumpi!

Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hevosiasi,
sure en sukkajalkojasi! On noita itselläniki
joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu,
vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvernmä.

Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen!
Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi!
Annan kultia kypärin, hope'ita huovan täyen,
isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta."

Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hope'itasi,
kysy en, kurja, kultiasi! On noita itselläniki
joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu:
ne on kullat kuun-ikuiset, päivän-polviset hopeat."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä.

Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen!
Päästä tästä pälkähästa, tästä seikasta selitä!
Annan aumani kotoiset, heitän hietapeltoseni,
oman pääni päästimeksi, itseni lunastimeksi."

Sanoi vanha Väinämöinen: "En halaja aumojasi,
herja, hietapeltojasi! On noita itselläniki,
peltoja joka perällä, aumoja joka aholla.
Omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi ainaki alemma.

Siitä nuori Joukahainen toki viimein tuskautui,
kun oli leuan liettehessä, parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa, hampahin haon perässä.

Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen! Laula jo laulusi takaisin,
heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua!
Virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi.

Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen,
sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi,
hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi.

Siitä vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi,
kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi.

Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse.
Lauloi kotvan, lauloi toisen, lauloi kotvan kolmannenki:
pyörti pois pyhät sanansa, perin laski lausehensa.

Pääsi nuori Joukahainen, pääsi leuan liettehestä,
parran paikasta pahasta, hevonen kosken kivestä,
reki rannalta haosta, ruoska rannan ruokosesta.

Kohoeli korjahansa, reutoihe rekosehensa;
läksi mielellä pahalla, syämellä synkeällä,
luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa.

Ajoa karittelevi. Ajoi kummasti kotihin:
rikki riihe'en rekensä, aisat poikki portahasen.

Alkoi äiti arvaella, isonen sanan sanovi:
"Suottapa rikoit rekesi, tahallasi aisan taitoit!
Mitäpä kummasti kuletki, tulet tuhmasti kotihin?"

Tuossa nuori Joukahainen itkeä vetistelevi
alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin,
sekä huulin hyypynyisin, nenän suulle langennuisen.

Emo ennätti kysyä, vaivan nähnyt vaaitella:
"Mitä itket, poikueni, nuorna saamani, nureksit,
olet huulin hyypynyisin, nenän suulle langennuisen?"

Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on maammo, kantajani!
Jo on syytä syntynynnä, taikoja tapahtununna,
syytä kyllin itkeäni, taikoja nureksiani!

Tuot' itken tämän ikäni, puhki polveni murehin:
annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen,
Väinämöiselle varaksi, laulajalle puolisoksi,
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle."

Emo kahta kämmentänsä hykersi molempiansa;
sanan virkkoi, noin nimesi: "Elä itke, poikueni!
Ei ole itkettäviä, suuresti surettavia:
tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin,
sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata,
vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni."

Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui.
Itki päivän, itki toisen, poikkipuolin portahalla;
itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta.

Sai emo sanelemahan: "Mitä itket, Ainoseni,
kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin,
ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?"

Tuon tytär sanoiksi virkki: "Oi emoni, kantajani!
Itkenpä minä jotaki: itken kassan kauneutta,
tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta,
jos ne piennä peitetähän, katetahan kasvavana.

Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta,
suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken,
jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille.»

Sanovi emo tytölle, lausui vanhin lapsellensa:
"Mene, huima, huolinesi, epäkelpo, itkuinesi!
Ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua.
Paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa,
ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla.
Myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita,
poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki,
ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla."

Zacharias (Sakari) Topelius (1818–98)

Topelius syntyi Uudessakaarlepyyssä, valmistui filosofian tohtoriksi 1847, toimi lyseon opettajana, lehtimiehenä, historiantutkijana eri professorin viroissa ja yliopiston rehtorina.

Topelius toi Suomeen historiallisen romaanin kirjoittaessaan jatkokertomuksen Välskärin kertomukset (1853–67). Siinä kuvataan erään suvun vaiheita 30-vuotisesta sodasta aina 1700-luvun loppuun.

Häntä verrataan usein Tanskan myös ”satusetään” H. C. Anderseniin. Saduissa yhdistyivät kotoisat ja kansainväliset ainekset. Tunnusomaista saduille ovat

• velvollisuus
• uskonnollisuus
• isänmaallisuus
• oikeudenmukaisuus.

Teoksia:
Kanervankukkia I–III (1845, 1850, 1854)
Satuja (1847)
Välskärin kertomukset (1853–67)
Maamme kirja (1875)
Lukemista lapsille I–VIII(1865–96)

Kesäpäivä Kangasalla

1. Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen;
niin kauas kuin silmään siintää, nään järviä lahtineen.
Kas Längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee,
ja Roineen armaiset aallot sen rantoa hyväelee.

2. Kuin lemmikin sulosilmä, niin kirkas, niin sininen,
on välkkyvä Vesijärvi, mi hiljalleen keinuen
tuoll´ hiipivi heidän luokseen ja satoja saariaan.
Niin helläst´ tuuditteleepi kuin emonen lapsiaan.

3. Vaan ympäri lehtorantain on hongikko mietteissään
ja vanhuksen lailla katsoo kuin lapset lyö leikkiään.
Ja peltojen laihot heitä ne tervehtii aaltoillen,
ja niityn kukkivat nurmet luo tuoksuja tuulehen.

4. Mik´ aarre, oi köyhä Suomi, ois sulosi vertainen!
Tuon järvies sinivälkkeen, tuon hopeisen kultaisen!
Jos murhe tai riemu nostaa tääll´ lauluhun säveleet,
niiss´ ainiaan kuvastuupi nää kirkkahan-sinervät veet.

5. Mä vain olen lintu pieni ja siipeni heikot on;
vaan oisinko uljas kotka, niin nousisin lentohon,
ja nousisin taivoon asti luo Jumalan istuimen
ja nöyrin, hartahin mielin näin laulaisin rukoillen:

6. Oi taivahan pyhä Herra, sä Isämme armias!
Ah kuink´ on sun maasi kaunis, kuink´ ihana taivahas!
Sä järveimme säikkyhellä suo lempemme tulta vaan.
Oi Herra intoa anna ain maatamme rakastamaan.

Suom. P. J. Hannikainen

Aleksis Kivi (1834–1872)

Aleksis Kivi syntyi Nurmijärvellä, kirjoitti ylioppilaaksi 23-vuotiaana, opiskeli yliopistossa 1859–65, muutti 1863 Siuntioon. Charlotta Lönnqvistin suojissa alkoi kirjallinen ura. Hän kirjoitti 14 teosta, joista 12 näytelmää. Kivi joutui 1871 mielisairaalaan ja kuoli vuotta myöhemmin. Kuolinvuoteellaan Kivi lausui legendaariset sanat: ”Minä elän!”

Aleksis Kiveä pidetään suomalaisen kaunokirjallisuuden ”isänä”:

• kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin ja näytelmän
• vahvisti suomenkielistä kulttuuria
• suuri taiteellinen ja kansallinen merkitys
• pääteos Seitsemän veljestä kuuluu maailmankirjallisuuden kaanoniin.

Teoksia:
Kullervo (1864)
Nummisuutarit (1864)
Kanervala (1866)
Kihlaus (1886)
Lea (1869)
Seitsemän veljestä (1870)

Seitsemän veljestä (1870)

Kirjassa kerrotaan orpojen veljesten pako Jukolasta Impivaaran erämaihin ja heidän paluunsa takaisin yhteiskuntaan. Samalla teos ruotii ajankohtaisia aiheita: kannanotto suomalaisuuteen ja yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin.

Teos on aiheiltaan ja rakenteeltaan edelleen nykyaikainen ja selvästi omaa aikaansa edellä. Se on monitasoinen romaani, jota voidaan tulkita eri tavoilla:

• cervantesilainen seikkailutarina
• kansan kehityshistoria
• myyttinen selviytymistarina
• uudenlainen kerrontatekniikka (dialogia, eeppistä kerrontaa, satuja, runoja)
• erilaisten kerrontatyylien yhdistely (realismi, romantiikka, fantasia, huumori ja murteet)
• monipuolinen henkilögalleria.

Seitsemässä Veljeksessä Aleksis Kivi teki irtioton Runebergin ja Topeliuksen edustamaan kansankuvaukseen. Jukolan Juhani eivätkä muut veljekset sovi idealistiseen käsitykseen nöyrästä ja jumalaa pelkäävästä kansanmiehestä.

1880-luvun realismi

Aatteellinen ilmapiiri muuttui muuttui mm. Darwinin evoluutiteorian, John Stuart Millin tasa-arvoihtaihanteiden ja Karl Marxin sosialismin vaikutuksesta. Myös realistiset kulttuurivaikutukset saavuttivat Euroopan reunan mm:

• LeoTolstoi, Fedor Dostojevski, Emile Zola, August Strindberg ja Henrik Ibsen.
• Ensimmäinen muuttoliike maalta kaupunkiin alkoi, ja teollisuuskapitalismi sekä työväenluokka syntyivät.
• Realistit pyrkivät kuvaamaan todellisuutta kaunistelematta, mutta kiivaimmalta naturalismilta vältyttiin.

Liikkeelle tunnusomaista ovat esim.

• todenmukaisuus
• köyhälistösympatiat
• papisto- ja säätyläisvihamielisyys
• historiallisten aiheiden hylkääminen
• lyriikan vieroksuminen
• naisasialiike.
  

Juhani Aho (1861–1921)

Juhani Aho oli kotoisin Iisalmesta. Hän opiskeli yliopistossa mm. kirjallisuutta, toimi pitkään lehtimiehenä ja jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Aho oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija ja merkittävä suomentaja.

Varhaistuotannossaan hän käsittelee kulttuurimurrosta: teollistuminen, maaseutukulttuurin muutos. Sittemmin hänen tuotannossaan nousevat esille rakkausteema ja tukahdutetut tunteet (Ellin tarina), Naturalistisia teoksia ovat aikanaan pahennusta herättäneet pienoisromaanit yksinäisen miehen ongelmista. Pääteoksessaan Juha (1911) Aho kehittelee kolmiodraaman vanhan miehen, nuoren vaimon ja "laukkuryssän" välille.

Aho tunnetaan myös novelleistaan, joita hän nimitti lastuiksi. Novellituotanto on monelta osin kansallisromanttista, ja teksteissään hän ihannoi suomalaisuutta monin tavoin.

Teoksia:
Siihen aikaan, kun isä lampun osti (1883)
Rautatie (1884)
Papin tytär (1885)
Helsinkiin (1889)
Yksin (1890)
Papin rouva (1893)
Juha (1911)
Lastuja I–VIII (1891–1921

Minna Canth (1844–97)

Minna Canth oli kuopiolaisen kauppiaan tytär, nai opettajansa opettajaseminaarissa. Leskeksi jäätyään seitsemän lapsen kanssa Canth jatkoi vanhempiensa sekatavarakauppaa. Hän kirjoitti yhteensä kymmenen näytelmää ja yhdeksän romaania ja novellikokoelmaa.

Canth tunnetaan suomalaisen kirjallisuuden ja realismin edelläkävinäjä, ja hän otti tuotannossaan osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun:

• otti kantaa eri aatteisiin (työväenaate, naiskysymys, raittiusaate, rauhanaate, kansallisuusaate, kielipolitiikka, darwinismi)
• edisti eurooppalaisia kirjallisuusvirtauksia (realismi, naturalismi, symbolismi), uskonnollisuutta ja spiritismiä.

Teoksia:
Työmiehen vaimo (1885)
Hanna (1886)
Kauppa-Lopo (1891)
Papin perhe (1891)
Anna-Liisa (1895)

Teuvo Pakkala (1862–1925)

Oulusta kotoisin ollut Pakkala opiskeli yliopistossa humanistisia aineita, toimi monissa lehdissä toimittajana, kymmenkunta vuotta vapaana kirjailijana, kunnes muutti Kokkolaan suomen kielen opettajaksi.

Pakkala tunnetaan ennen kaikkea Oulun ja sen köyhälistön kuvaajana. Monissa teoksissa korostetaan ihmisten kurjaa asemaa, ja päähenkilöt ovat usein naisia ja lapsia.

Keskeisiksi teemoiksi kirjailijan tuotannossa nousevat psykologisen kerronnan avulla yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus, jonka varattomin väki joutui kokemaan.

Teoksia:
Vaaralla (1891)
Elsa (1894)
Lapsia (1895, n)
Pikku ihmisiä (1913, n)
Tukkijoella (1899, d)

Vuosisadan vaihde ja symbolismi

Suomalaisilla kirjailijoilla oli tiiviit yhteydet Eurooppaan, ja uudet kulttuurivirtaukset saapuivat Suomenlahden pohjoispuolelle:

• Pariisin symbolismi
• uusplatonismi
• ääri-individualismi

Symbolismi suodattui kansallisidentiteen etsinnän kautta ja ihailtiin kalevalaista menneisyyttä.

Kalevalaisuus innoitti monia taiteilijoita:

• Eino Leino
• Jean Sibelius
• Akseli Gallen-Kallela.

Karelinianismiksi kutsuttu taidesuuntaus pyrki otaamaan kantaa myös maamme poliiittiseen tilanteeseen (venäläisämispyrkimykset, suurlakko 1905 jne.), mutta sittemmin kirjailijat alkoivat kuvata symbolien eli vertauskuvien avulla todellisuutta kokonaan tai osittain ilman sitovaa realismia.

Symbolistisia kirjjailijoita: Volter Kilpi, Joel Lehtonen, L. Onerva, Otto Manninen

Eino Leino (1878–1926)

Leino syntyi Paltamossa, kirjoitti ylioppilaaksi 1895, opiskeli filosofisessa tiedekunnassa Helsingissä, aloitti lehtimiesuransa pakinoitsijana. Sittemmin hän kirjoitti satoja sanomalehtitekstejä, esim. kritiikkejä, esseitä jne.

Kirjailijanakin hän oli erittäin tuottelias: yli kahdeksankymmentä teosta (lyriikkaa, draamaa ja proosaa). Kaunokirjallisen työnsä ohella hän käänsi mm. Dantea, Schilleriä, Göetheä, Corneillea ja Racinea.

Ennen kaikkea Leino uudisti suomalaisen runokielen, ja hän

• tulkitsi uusia ajatuksia ja kulttuurivirtauksia
• yhdisti eurooppalaisen symbolismin karelianismiin
• oli nerokas ja laaja-alainen ihmisen tunnetilojen tulkitsija.

Yksityiselämässään Leino oli ensimmäinen suomalainen kirjallinen julkkis ja tunnettu boheemista elämäntavastaan.

Teoksia:
Maaliskuun lauluja (1896)
Helkavirsiä (1903)
Talviyö (1905)
Halla (1908)
Helkavirsiä II (1916)

Historiallisia näytelmiä:
Lalli (1907)
Maunu Tavast (1908)
Tuomas piispa (1909)

Helkavirsiä I (1903)

Runoteoksessa Leino luo uusia myyttejä, legendoja ja henkilöhahmoja (esim. sankareita, shamaaneja, häviäjiä jne.). Hän on taitavin kansanrunomitan käyttäjä sitten Lönnrotin ja Runebergin. Runoille on ominaista

• alkusoinnut
  
• vokaalien korostunut käyttö
  
• symbolismin kuvakieli
  
• laskevat runomitat
  
• kertosäkeet ja säkeenylitys.
  

Helkavirsiä II (1916)

Ensimmäiseen kokoelmaan verrattuna Helkavirsien toinen sarja ei ole yhtä korkeatasoinen. Siinä on karelianismin lisäksi

• panteismia
  
• mystiikkaa ja näynomaisuutta
  
• elämäntuskaa ja -iloa
  
• ääri-individualistisuutta
  
• liberaalisuutta ja radikaalisuutta
  
• kosmisia visioita.
  

Kouta

Lapin Kouta, kolkko miesi,
tuo oli suurin tietäjistä
Turjan tunturin takana.

Kyyt viherti katsehesta,
suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,
haaskalinnut hartioilla.

Kaikki tiesi, min inehmot,
kaikki taisi, min jumalat;
ei sitoa sinistä tulta,
aarnihautoja avata.

Läksi tuota tuntemahan
Mannun mahtia syvintä.

Kulki teitä tiettömiä,
matkoja mitattomia,
jäänä järvet, hyynä hyrskyt,
tunturit ukonjylynä;

parahti Lapissa lapset,
kovin koirat vingahteli,
meni viima usta myöten,
hiilos himmeni kodassa.

Maahinen majassa nukkui,
kuuli kulkevan kovasti,
haukotteli, hangotteli,
leukapielensä levitti:
päin putosi suuret hongat
suuhun purnun pohjattoman;
eipä Kouta, kolkko miesi.

Nousi maasta Maan-venyjä:
"Ken olet kempi kulkemassa,
maan valta vaeltamassa,
kun et suuhuni solahda?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Olen Kouta kulkemassa,
Lappi maata laulamassa,
tullut en tänne syötäväksi,
tulin tietojen hakuhun."

Umpisilmäinen urahti:
"Annoitko oman veresi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen poika-polvenani,
sain sanan varaväkevän:
veri verta vahvistavi."

Homeparta paukahutti:
"Murhasitko muut ilosi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen miesnä nuorempana,
sain sanan varaväkevän:
rauta raudan rohkaisevi."

Saven-harmaja saneli:
"Kirositko kantajasi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen kuolon kynnyksellä,
sain sanan varaväkevän:
kylmä kylmän karkaisevi."

Sanoi Maahinen sanansa:
"Olet Kouta kolmi-lukko."

Kouta kolkosti hymyili:

"Kaikki tiedän, min inehmot,
kaikki taidan, min jumalat,
en sitoa sinistä tulta,
manata mennyttä takaisin."

Virkkoi maasta Mannun vanhin:
"Rotkohon Rutimon mennös,
missä ankara Ajatar
liehtoo liekkiä sinistä
pyhän päällä aarnihaudan.
Saat sa mahdin maan ikuisen,
tulet Kouta kaikkitieto."

Vavahti kovakin Kouta:
"Entä en palanne tieltä?"

Pilkkasi Peri-isäntä:
"Tahdot tulla kaikkitieto,
et antaa elämätäsi!"

Läksi Kouta kulkemahan,
Lapin-linna liikkumahan,
Rutjan-koski kuohumahan,
Turjan-yö tohisemahan;
tähdet tippui taivahilta,
maan alla vainajat vapisi,
oli tuska Tuonelassa,
pelko pirteissä jumalten.

Sanoi ankara Ajatar:
"Terve Kouta tultuasi!

Viikon varroin jo sinua."

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Monet on askaret inehmon,
monianne miehen aatos.
Lienet vartonut minua,
en lie ennen ennättänyt."

Sanoi ankara Ajatar,
kuului ääni kuolon yöstä,
puun alta, petäjän alta,
korven louhien lomasta:
"Elon huoli huomisesta,
Mana mennyttä manaapi."

Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita
niinkuin pitkän pilven lonka,
niinkuin jäisen kosken kopru;
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden Kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku,
elo kuoloa kovempi.

Tuuri

Noin ne lauloivat jumalat,
juorottivat jouhiparrat
rannalla Aluen järven,
Tuurin uudessa tuvassa:

"Autuas elämän arpa,
kun on onni ottamassa,
taito kättä käyttämässä.
Ei elot eläen puutu,
taarit tarjoten vähene."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
"On eloa, on iloa,
oisi kyllin kystä meillä,
yksi on suru sydämen:
Tuoni ankara tulevi,
Kuolo kaikki korjannevi."
Senp' on sai sanoneheksi,
kuului tiuvut talvitieltä,
kulkuset kujan periltä;
kuunteli isäntä itse,
vaikenivat valta-luojat.

Tungeikse tupahan vieras
hyyssä turkki, jäässä parta,
kulmakarvat kuuralliset;
pimeni tuvassa tuohus,
Tuurin kasvot kalpenivat.

Sanoi Kuolo kutsumaton:
"Kun ei kuulu tervehdystä,
itse tervehdin tuloni."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi jäätyvän verensä,
sydämensä seisahtavan
tuskasta sanattomasta;
toki lausui laatuisasti:
"Istunet ilon tekohon,
tuoppi oltta tarjotahan."

Virkahti viluinen vieras:
"Tullut en ilon tekohon,
otan itse olvituopin."

Astui luokse arvollisten,
kannun vaahtisen kumosi,
lausui tuolla lausehella:
"Ei kysytä kuulumia,
kysyn itse kuulumani:
tie on tehty miehen mennä,
reki sankarin samota."

Lysmyi polvet ponnettoman,
syöksyi jalkoihin jumalten,
huuti suulla surkealla:
"En jaksa erota vielä
kodistani, konnustani,
luota vaimoni valion.
Pyydän yhden päivän armon,
yhden viikon, yhden vuoden."

Nyykähtivät päät pyhäiset.

Kuolo kummasti hymyili:
"Ei miestä väkisin viedä,
saati veikkoa jumalten.
On aika odotellani."

Astui jo tuvasta Tuoni,
painoi kiinni pirtin uksen;
hengähti isäntä itse,
hengähtivät vierahatkin.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi päihtyvän verensä,
sydämensä suurentuvan
riemusta remahtavasta;
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
"On eloa, on iloa,
pöydät pantuna parasta,
yks on riemu miehen riemu:
tulla Tuonelta takaisin,
nähdä Kalman karkkoavan."

Jatkui juhla, täyttyi tuopit,
täyttyi, tyhjeni samassa. -
Juopui Tuuri taidollinen.

Heräsi tyhjässä tuvassa,
kuuli pakkasen kurikan,
ulos katsoi akkunasta:

oli orhi uksen eessä,
hepo vartoi valjastettu,
mies rehevä reen perässä,
korkealla turkinkaulus.

Kalpenivat aamutähdet,
päivä talvinen sarasti.

Muisti eilistä iloa,
sanan lausui leikillänsä:
"Talo työlle, vieras tielle.
Hoi, on jo herätä aika!"

Ei ääntä väheäkänä.

Tuluksilla tulta iski.
Katsoi pirtin, katsoi sintsin,
jo nousi ylistupahan,
missä nukkui nuorikkonsa;
lausui päästä portahien:
"On aika herätä, armas,
kalpenevat aamutähdet."

Vastausta ei vähintä.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi oudoksi olonsa,
verensä väriseväksi;
päätyi pirttihin takaisin,
luokse lieden luontelihe;
kivi on kylmä kiukahassa.

Pilkisti pihalle tuosta:
hepo seisoi niinkuin seinä,
mies körötti niinkuin köngäs.

Muisti eilistä muretta,
hyrähti hymyhyn huuli:
"Hyv' on olla onnen myyrä,
kuoma julkisten jumalten."
Haukotteli haikeasti,
tuosta lautsalle laseikse,
päätti päivän nukkuvansa;
käänti päätä, siirti kättä,
koetti kumpaakin sivua,
ei unonen tullutkana.

Kimposi koholle Tuuri,
sanan kirkkahan kirosi:
"Ei tästä pidot parane,
ellei vierahat vähene."

Sanoi kylmä kyytimiesi:
"Niinpä tielle työntelemme."

Tunsi Tuuri vierahansa,
sydän rinnassa sävähti.
"Sain ma vuoden armon aian."

Hyyrrepartainen hymähti:
"Liet saanut satakin vuotta,
etkö jo erota jaksa!"

Ei muista elänehensä
Tuuri eilistä enemmän.
"Oli mulla poika pieni."

Haastoi Tuoni hallavainen:
"On jo kuollut, kuopattukin,
miespolven Manalla maannut."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,

jo tunsi jumalten lahjat,
lausui, synkästi saneli:
"Alköhöt sinä ikänä,
älköhöt juhliko jumalat
kera kansan kuolevaisen!
Jumalill' on juhlat pitkät,
ikä kerkeä inehmon,
nopsa niinkuin pyörän kehrä.
Päivät kultaiset kuluvi,
aika armas lankeavi,
köyrtyvi urohon selkä
noissa pitkissä pidoissa,
jumalaisten juomingeissa."

Istui Kuolon korjasehen,
kuului kulkusten helinä
hämärässä talvi-aamun;
kuului vielä viittatieltä,
jäälle järvien hävisi.

Ylermi

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi temppelin ovesta,
lausui kirkon laivan alta:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
kadu ei tehtyä tekoa
eikä taivasta tavota."

Paasi seinässä pakisi,
puhui Neitsyt puusta tehty:
"Äsken sie sitä katunet,
kun on tuhkana tupasi."

Ylermi ylpeä isäntä

kilahutti kilpehensä,
karahutti kankahalle;
näki tuhkana tupansa,
lausui hirsihiilokselta:
"Tupa uusi tehtänehe,
tupa entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi keskikäytävälle,
keskiristiltä kirosi:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei ole porossa polvin,

surustansa suurentuvi."

Paasi seinässä pakisi,
sai sanat kivinen Kiesus:
"Äsken oot porossa polvin,
kun on vaimos valkeana."

Ylermi ylpeä isäntä
murti ruoskan mursunluisen,
karahutti kankahalle;
näki vaimon valkeana,
lausui luota lautsallisen:

"Vaimo toinen tuotanehe,
vaimo entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin alttarille,
herjasi veralta Herran:

"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei murehi mennehiä,
riensi myrskynä ratansa."

Paasi seinässä pakisi,
kuva haastoi kirjokulta:

"Äsken sie sitä murehit,
kun on poikas mielipuoli."
Ylermi ylpeä isäntä
iski peitsen permantohon,
karahutti kankahalle;

näki poian mielipuolen,
vyöltä tapparan tapasi,
isä poikansa omansa
löi tasaksi tanterehen.
Huuti suulla huikealla:
"Poika toinen tehtänehe

poika entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin akkunasta
messurahvahan rakohon;
tulta tuiski orhin turpa,

valoi silmät valkeata,
enemmän ylpeän isännän,
satulassa seisovaisen.

"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei anele armahdusta,

itse raudalla rakasti."

Ääni pilvistä jyrähti:
"Äsken sie sitä anelet,
kun sa tullet Tuonen maille."

Ylermi ylpeä isäntä

tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,
veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa poikki lyödyn,
virkkoi vielä vierressänsä:

"Ennen kirkko kaatunevi
kuin kinnas kivestä irki!
Ennen muurit murtunevi,
kuin sormi seinästä murene!
Ennen aika tulkohonkin,
aika toinen, ankarampi,

joka ei kuololle kumarra,
ei matele Manalle mennen."
Kannusti oritta, liekit
löi yli kultaisen kypärän. -
Vielä on kivessä kinnas.

Orjan poika

Puhui Pirkka puuhkalakki:
"Hoi miehet, ylös urohot,
satanut on uutta lunta,
läkkäme Lapin kylihin,
Lapin lasta velkomahan!"

Läksivät Lapin kävijät,
veristivät uutta lunta,
miehet miekoin surmasivat,
naurattivat naiset kaikki;
Lappi laajalta savusi,
kylät jäivät kylmillensä,
poikaset porossa itki,
koirat vuorilla vaelti.

Toip' on Pirkka orjapiian.

Vieri aikoi vähäisen,
lauloi orja lapsellensa:
"Heleä emosi heimo,
heleämpi nurmen heimo;
suku suuri tuntureilla,
suku suurempi Manalla;
eivät pistä Pirkan piikit,
yllä tapparat yröjen."

Ärjyi ilkeä isäntä:
"Lyhyestä virsi kaunis!"

Miekan seinälta sivalti,
tappoi naisen nauramansa. -
Se oli Pirkka puuhkalakki.

Kasvoi kaunis orjan poika.

Lähtö Lappihin läheni,
urhot tuota tuumimahan.
"Oisko orjasta apua
retkellä re'ellisellä?"

Otetahan orjan poika.

Ajetahan ahkiossa,
päivä suuren järven päitä,
toinen hallaista rämettä,
kolmas vuorta korkeata;
oli outo orjan mieli,
sydän rinnassa sykytti.

Tultiin tunturin laelle;
tulet tuikki laaksoloista,
valkeat Lapin kylistä.

Puhui Pirkka puuhkalakki:
"En usko penihin orjan,
sen on silmässä välähdys
revontulta tuikeampi;
paras kun jälelle jääpi."

Poika puuhun kytketähän.

Palasivat pirkkalaiset,
pulkat täynnä turkiksia,
vempelet verohelyjä.

Muisti Pirkka puuhkalakki:
"Tais jäädä jälelle poika,
kuka kurjan päästäntähän?"

Sujahtivat suksillensa
heimon sulhot.

Heinäkenkä
nukkui puuhun kytkettynä
hangella hopehisella.

Näki unta maammon maista.

Puikoivat punaiset pulkat
punaisilla kukkuloilla,
siukoivat siniset petrat
sinisillä virran-suilla,
jolui joutsenet hopeiset,
käet kukkui kultahiset,
käet kukkui, linnut lauloi
vihannoivat viidat kaikki
Lapin suuressa suvessa,
yössä päivän paistamassa.

Hyrähti hymyhyn huuli:
"Luoja kaitse maammon maita!"

Jousen jäntehet helähti,
suhahtivat sulkanuolet,
kuoleman kantele kajahti
polven päällä kaikkivallan.

Impi ja pajarin poika

Istui impi lähtehellä,
vieritti suruista virttä
päivän mennessä majoille,
kesähiilun himmetessä,
syttyessä syksyn lampun,
pohjan tähden tuikkehessa.

Huone honkainen humahti,
kangas kultainen kumahti,
syöksähti sylistä illan
tuo kaunis pajarin poika
välkkyvällä varsallansa;
hetteessä hepoa juotti,
naljaeli neitoselle:
"Milloin sie minun omani?"

Saneli ihala impi:
"Silloin mie sinun omasi,
kun sammuu sydänsuruni."

Tuo kaunis pajarin poika
suki orhin sulkkukarvan,
naljaeli neitoselle:
"Milloin sammuvi surusi?"

Virkahteli vieno virpi:
"Silloin sammuvi suruni,
kun minä sininen risti."

Tuo kaunis pajarin poika
riisui ristin rinnaltansa,
naljaeli neitoselle:
"Muistatko minua milloin?"

Heinä himmeä helisi:
"Muistelen minä sinua,
muistatko sinä minua?"

Tuo kaunis pajarin poika
kävi neitosen kätehen,
ristin kaulahan ripusti.
"Silloin mie sinut unohdan,
kun minä punainen nurmi."

Singahti satulahansa,
kultanuolena katosi,

jäi impi imehtimähän
pohjan tähden tuikkehesen.

Tuo kaunis pajarin poika
kulki suurihin sotihin,
tasapäihin tappeloihin;
tuo impi ihalan illan
kulki kaihoten kotihin,
kultaristi rinnallansa.

Tuo kaunis pajarin poika
vihdoin miekkansa veristi
oman veljensä veressä;
tuli portille pyhälle,
munkiksi monasterihin.

Tuo impi ihalan illan
kauan kaipasi urosta,
kesän-mennyttä murehti;
meni miehelle hyvälle,
vaikk'ei varsin mieluisalle.

Tuo kaunis pajarin poika
viallista verta vitsoi
kopin kolkoilla kivillä;
tuo impi ihalan illan
se suki suruista päätä
miehen vieraan vuotehella.

Tuo kaunis pajarin poika
huuti suuressa hädässä,
anoi Herran armahdusta;
tuo impi ihalan illan
oudon liettä liikutteli,
oudon lasta laulatteli,
oudon karjoja huhuili,
oudon väänti värttinätä,
oudon kanssa illat istui,
oudon kanssa aamut astui,
oudolle tilan tekevi,
oudon ääntä kuuntelevi.