Trotskin kuvaus sisällissodasta

Nyt on aika kertoa predrevojensovjetin [vallankumouksellisen sotaneuvoston puheenjohtajan] junasta. Vallankumouksen ankarimpien ponnistusten vuosina oma henkilökohtainen elämäni oli erottamattomasti yhdistynyt tuon junan elämään. Juna oli toisaalta erottamattomattomasti yhdistynyt puna-armeijan elämään. Juna yhdisti rintaman tukialueeseen, ratkaisi kiireellisiä ongelmia siellä, missä niitä oli, opetti, vetosi, huolsi, palkitsi ja rankaisi.

Armeijaa ei voida luoda ilman rangaistustoimia. Suuria miesjoukkoja ei voida johtaa kuolemaan, ellei armeijan ylimmällä johdolla ole kuolemanrangaistusta keinojensa joukossa. Niin kauan kuin nuo ilkeäluonteiset hännättömät apinat, jotka niin suuresti ylpeilevät teknisistä saavutuksistaan - eläimet, joita me sanomme ihmisiksi - muodostavat armeijoita ja käyvät sotia, ylijohdon on aina pakko sijoittaa sotilaat edessä mahdollisen ja selän takana väistämättömän kuoleman väliin. Eikä armeijoita silti luoda pelon varaan. Tsaarin armeija ei suinkaan hajonnut rangaistustoimien vähyyden takia. Yrittäessään pelastaa sen saattamalla kuolemanrangaistuksen uudelleen voimaan Kerenski vain teki siitä lopun. Bolshevikit loivat uuden armeijan suursodan jättämään tuhkaan. Näitä asioita ei tarvitse selittää kenellekään, joka vähänkin tuntee historian kieltä. Uuden armeijan vahvin yhdistävä voima olivat lokakuun vallankumouksen aatteet, ja juna toimitti rintamalle tätä tiivistysainetta.

Kymmenet tuhannet nuoret talonpojat olivat Kalugan, Vorone†in ja Rjazanin alueilla jääneet pois ensimmäisistä neuvostojen toimeenpanemista kutsunnoista. Sota oli käynnissä kaukana heidän alueiltaan, asevelvollisten rekisteröinti hoidettiin tehottomasti eikä kutsuntoihin siis suhtauduttu vakavasti. Saapumatta jääneitä sanottiin karkureiksi. Voimakkaan kampanjan käynnistäminen näitä poisjääneitä vastaan osoittautui välttämättömäksi. Rjazanin sotakomissariaatti onnistui kokoamaan noin viisitoista tuhatta tällaista karkuria. Ohikulkumatkallani Rjazanissa päätin vilkaista heitä. Eräät miehistämme yrittivät taivutella minua olemaan menemättä. Jotakin saattaisi tapahtua, he varoittivat. Kaikki sujui kuitenkin mainiosti. Miehet kutsuttiin ulos kasarmeistaan. Toverit karkurit - tulkaa kokoukseen! Toveri Trotski on tullut puhumaan teille. He juoksivat ulos kiihdyksissään, meluisasti, uteliaina kuin koulupojat. Olin kuvitellut heidän olevan paljon pahempia, ja he olivat kuvitelleet minut hirmuisemmaksi. Muutamassa minuutissa ympärilläni oli valtava joukko hurjia, äärimmäisen kurittomia miehiä, jotka eivät kuitenkaan olleet lainkaan vihamielisiä. Toverit karkurit katselivat minua silmät uteliaisuudesta selällään. Kapusin siinä pihalla olevalle pöydälle ja puhuin heille suunnilleen puolitoista tuntia. Kuulijakunta oli erittäin vastaanottavaista. Yritin valaa heihin parempaa itsekunnioitusta; lopuksi pyysin heitä kohottamaan kätensä osoitukseksi siitä, että he olivat uskollisia vallankumoukselle. Uudet aatteet saivat heissä vallan siinä silmieni edessä. He olivat aidosti innoissaan; he saattoivat minut autolleni, ahmivat minua silmillään, eivät pelokkaasti niin kuin aikaisemmin, vaan haltioissaan, ja huusivat minkä kurkusta lähti. Vaivoin he päästivät minut lähtemään. Sain myöhemmin kuulla ja olin siitä melko ylpeä, että yksi parhaista tavoista heidän opettamisekseen oli muistuttaa heille: Mitä te lupasitte toveri Trotskille? Rjazanin karkurien rykmentit taistelivat sittemmin rintamalla hyvin.

Leo Trotski, My Life
Suom. Heikki Eskelinen