SOKRATES, 469 - 399 eKr.

Sokrates puhuu sen jälkeen kun hänet on tuomittu kuolemaan

Ateenan miehet! Kovin lyhyt on se aika, jonka olette voittaneet antamalla halukkaille tilaisuuden parjata tätä valtiota ja syyttää teitä Sokrateen, viisaan miehen, kuolemasta. Ne, jotka tahtovat arvostella teitä, tulevat nimittäin sanomaan minua viisaaksi, piti se paikkansa tai ei. Jos olisitte jaksaneet odottaa vielä vähän, toiveenne olisi toteutunut itsestään; näettehän, että olen jo vanha ja lähellä kuolemaa. Tämä, mitä sanon, ei koske teitä kaikkia, vain niitä, jotka ovat äänestäneet kuolemantuomioni puolesta. Miehet, ei kuoleman karttaminen ole vaikeaa, mutta pahuuden karttaminen on, sillä se on kuolemaakin nopeampi. Minut, joka olen vanhuuttani kömpelö, on nyt tavoittanut hitaampi näistä kahdesta, mutta minun etevät ja terävät syyttäjäni ovat jääneet nopeamman kynsiin, nimittäin pahuuden.

Te olette nyt tuominneet minut kuolemaan, mutta teidät on totuus tuominnut olemaan epäoikeudenmukaisia ja kelvottomia. Meidän molempien on pakko tyytyä oikeuden päätökseen. Näin oli varmaan määrä käydä ja uskon että se on paikallaan. Sanon teille, jotka olette tuominneet minut kuolemaan, että tulette heti minun kuolemani jälkeen saamaan rangaistuksen, joka - kautta Zeuksen - on paljon pahempi kuin minun. Olette toimineet siinä uskossa, että pääsette tekemästä tiliä elämästänne, mutta minä sanon, että teidän käykin aivan päinvastoin. Saatte kimppuunne vain lisää kuulustelijoita, kaikki ne, joita minä nyt olen pitänyt aisoissa, vaikka se on jäänyt teiltä huomaamatta. Mitä nuorempia he ovat, sitä kiihkeämmin he hyökkäävät ja sitä vihaisemmiksi te tulette. Jos te luulette surmaamalla ihmisiä estävänne toisia arvostelemasta teitä vääränlaisesta elämästä, olette erehtyneet. Ei sellainen ratkaisu ole kovin kestävä eikä kaunis. Kaunein ja helpoin tapa päästä arvostelusta on se, että ei yritä estää toisia puhumasta, vaan pyrkii kehittämään itseään. Nyt, kun olen lausunut tämän ennustuksen teille, tuomitsijani, jätän teidät rauhaan.

Platon, Teokset, 1. osa


Sokrateen kuolema

Sitten tuli Yhdentoista miehen kollegion palvelija, astui hänen eteensä ja sanoi: Sinua, Sokrates, minun ei tarvitse moittia siitä, mistä moitin toisia: että he ovat minulle vihoissaan ja kiroavat minua, kun arkonttien käskystä vaadin heitä juomaan myrkkyä. Sinut olen täällä ollessani oppinut tuntemaan jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaaksi kaikista niistä, jotka ovat milloinkaan tänne tulleet, ja olen nytkin varma siitä, ettet ole vihoissasi minulle, koska tiedät ketkä ovat syyllisiä ja tunnet heidät. Sinähän tiedät mitä olen tullut ilmoittamaan - jää hyvästi, Sokrates ja koeta kestää tyynesti se, mikä on välttämätöntä.

Kriton viittasi nyt palvelijalle, joka seisoi lähellä. Palvelija meni ulos ja palasi pitkän tovin kuluttua miehen kanssa. Tämän piti ojentaa myrkky, joka hänellä oli maljassa valmiina. Nähdessään miehen Sokrates sanoi: Kas niin, hyvä mies, sinähän tunnet nämä asiat; mitä minun pitää tehdä? Ei mitään muuta, vastasi mies, kuin juotuasi kävellä edestakaisin kunnes tunnet jalkojesi puutuvan ja sitten paneutua makuulle; vaikutus seuraa itsestään. Näin sanottuaan hän ojensi maljan Sokrateelle. Tämä otti sen aivan iloisena, Ekhekrates, vapisematta ja värin tai ilmeen hänen kasvoissaan muuttumatta, katseli miestä jäykästi, kuten hänen tapanaan oli, ja kysyi: Mitä arvelet tästä juomasta? Sopiiko siitä antaa juomauhri? Onko se luvallista vai ei? Tämän sanottuaan hän vei maljan huulilleen ja tyhjensi sen hyvillä mielin ja rauhallisesti. Siihen saakka olivat useimmat meistä jotenkin voineet pidättää kyyneliänsä, mutta kun näimme hänen juovan maljan tyhjäksi, emme enää siihen pystyneet. Sokrates sanoi: Mitä teette, te kummalliset ihmiset? Minähän lähetin naiset pois juuri siitä syystä, etteivät he panisi toimeen tälläista kohtausta. Sillä minulle on sanottu, että on kuoltava rauhassa. Olkaa siis vaiti ja osoittakaa olevanne miehiä. Tämän kuultuamme me häpesimme ja lakkasimme itkemästä. Hän käveli edestakaisin, ja kun hänen jalkansa, kuten hän sanoi, alkoivat puutua, hän paneutui makaamaan selälleen, niin kuin mies oli häntä neuvonut. Sama mies, joka oli ojentanut hänelle myrkyn, tunnusteli häntä ja tutki aina vähän päästä hänen jalkojansa ja sääriänsä. Hän koetteli vielä moneen kertaan ja sanoi että loppu tulisi, kun myrkky tunkeutuisi sydämeen. Ruumis oli jo kylmänä vatsaa myöten, kun Sokrates siirsi kasvoiltaan peitteen - hän näet oli itse peittänyt kasvonsa - ja lausui viimeiset sanansa: Kriton, me olemme Asklepiokselle velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää sitä unohtako. Sen teemme, vastasi Kriton. Mutta eikö sinulla ole vielä jotain sydämelläsi? Tähän kysymykseen Sokrates ei enää vastannut. Kriton painoi kiinni hänen suunsa ja silmänsä. Näin päätti päivänsä ystävämme, mies, jonka voimme sanoa olleen paras kaikista tuntemistamme, myös viisain ja oikeamielisin.

Platon, Faidon