Ilias ja Odysseia: Odysseuksen kotiinpaluu

Penelopeia laskeutui yläkerrasta pohtien mielessään, puhuttelisiko puolisoaan matkan päästä vai menisikö heti hänen luokseen ja suutelisi hänen päätään ja käsiään. Kun hän oli tullut sisään ja astunut kivikynnyksen yli, hän istuutui tulen loisteeseen Odysseusta vastapäätä. Odysseus istui toisen seinän puolella ison pylvään juurella katse maahan luotuna, odottaen mitä hänen mahtava puolisonsa sanoisi nähdessään hänet jälleen. Mutta nainen istui ääneti, sillä hänen sydämensä oli hämmentynyt, välillä hän katsoi miestä kuin olisi tuntenut Odysseuksen, sitten hän ei taas nähnyt muuta kuin surkean ryysyläisen. Telemakhos moitti häntä ja sanoi: Äiti etkä mikään äiti, sydämetönkö olet! Miksi jäät niin kauas isästä? Miksi et mene istumaan hänen viereensä? Miksi et puhu ja kysele kuulumisia? Ei kukaan toinen nainen voisi olla niin julma, että karttelee miestä, joka paljon kärsittyään palaa synnyinmaahansa kahdentenakymmenentenä vuonna. Sinun sydämesi onkin aina ollut kiveäkin kovempi! Viisas Penelopeia sanoi: Poikani, sydämeni on vain hämmentynyt, en pysty sanomaan hänelle mitään, en kysymään mitään enkä edes katsomaan silmiin! … Älä, Odysseus, ole vihainen minulle äläkä katkera, vaikka en heti sinut nähdessäni ottanutkaan sinua riemuiten vastaan! Sillä koko tämän ajan jääti sydäntäni pelko että joku kuolevainen tulisi ja sekoittaisi puheillaan minut, sillä monet hautovat katalia juonia mielessään … Olet sulattanut minun kovan sydämeni! hän sanoi, ja mies halusi itkeä, kyyneliin puhjeten syleili hän kauan kaivattua puolisoaan, uskollista kumppania.

Homeros, Odysseia, suom. Pentti Saarikoski
Sapfo 630 - 570 eKr.