Juri Komissarovin käsitys YYA-sopimuksen 1. ja 2. artiklasta

Sopimuksen keskeisiksi määräyksiksi ovat muodostuneet sen sotilaspoliittiset artiklat (artiklat 1 ja 2), joissa on määritelty periaatteellisesti uusi ratkaisu Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisen turvallisuuden takaamista kahdenkeskisellä pohjalla koskevaan ongelmaan. Ensimmäistä kertaa nämä maat ovat ottaneet kannettavakseen sitoumuksen keskinäisestä avusta ja yhteisistä toimenpiteistä siinä tapauksessa, että Suomi tai Suomen alueen kautta Neuvostoliitto joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Tällöin edellytetään, että kun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu, osapuolet neuvottelevat viipymättä toistensa kanssa. Nämä konsultaatiot saattavat johtaa yhteisymmärrykseen keskinäisestä avunannosta jo ennen kuin hyökkäys Neuvostoliittoa tai Suomea vastaan on tapahtunut.

Suomen sekä Neuvostoliiton luoteisrajojen turvallisuus liittyy välittömästi siihen ja riippuu suuressa määrin siitä, millaiseksi sotilaspoliittinen tilanne on muodostunut Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella. Siksi on aivan luonnollista, että näiden maiden sitoumus yhdessä torjua mahdollinen hyökkäys tähtää myös rauhantilan lujittamiseen tällä tärkeällä Euroopan alueella. Tässä mielessä vuoden 1948 sopimus palvelee tehokkaalla tavalla turvallisuuden takaamista Pohjois-Euroopassa ja koko maanosassa. On erityisesti korostettava, että sopimuksen tämä puoli - ja tähän nähden maillamme ei ole mitään erimielisyyksiä - on täydellisesti säilyttänyt merkityksensä myös tämän päivän olosuhteissa.

Ilmentäen Neuvostoliiton ja Suomen keskinäisiä pitkäaikaisia etuja sopimus otti merkittävässä määrin huomioon myös kansainvälisen elämän objektiiviset tarpeet. Siitä tuli sodanjälkeisessä Euroopassa ensimmäisiä valtioidenvälisiä asiakirjoja, joissa ei ainoastaan julistettu, vaan myös vahvistettiin kestävällä tavalla valtioiden kanssakäymistä säätelevät uudet, demokraattiset periaatteet: suvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden molemminpuolinen kunnioittaminen, riippumattomuus ja yhdenvertaisuus, toisen osapuolen sisäisiin asioihin sekaantumattomuus, pidättyminen voimakeinojen käytöstä ja keskinäisesti edullinen yhteistyö. Toisin sanoen vuoden 1948 sopimus asetti Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden ja samalla Suomen ulkopolitiikan perustaksi rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteen, jolle - mikä on erityisen tärkeää - annettiin valtioidenvälisen sopimuspohjaisen sitoumuksen muoto. Neuvostoliiton ja Suomen välisestä sopimuksesta tuli tärkeä tienviitta kansainvälisen rauhanomaisen yhteistyön kehittämisessä sodanjälkeisessä Euroopassa.

Juri Komissarov, Linja
Suom. Timo Veikkola

Max Jakobsonin käsitys YYA-sopimuksen 1. ja 2. artiklasta

Novosibirskin tiedonannolla on kauaskantoinen merkitys Suomen - Neuvostoliiton ystävyys- ja avunantosopimuksen toisen artiklan soveltamisen kannalta. Paasikiven tulkintaa, jonka mukaan molempien osapuolten on todettava hyökkäyksen uhka, ennen kuin konsultaatioihin voidaan ryhtyä, ei Neuvostoliiton hallitus ollut koskaan enempää hyväksynyt kuin torjunutkaan. Marraskuussa 1961 itse tapahtumien kulku oli vahvistanut Paasikiven tulkinnan: Neuvostoliiton hallituksen väite, että uhka oli olemassa, ei ollut automaattisesti käynnistänyt sotilaallisia konsultaatioita. Mutta Novosibirskin tiedonanto meni pitemmälle. Siinähän Neuvostoliiton hallitus esitti, että Suomen asiana olisi tehdä aloite mahdollisten konsultaatioiden järjestämiseksi. Tiedonannon tämän kohdan johdosta esitettiin aikoinaan Suomelle epäedullisia tulkintoja; väitettiin Kekkosen suostuneen siihen, että Suomi toimisi venäläisten vahtikoirana Pohjolassa. Tällaiset sanonnat kuuluivat sen hetken tunnepitoiseen ilmapiiriin. Kun kysymystä tarkastelee viileästi, mihin aikaetäisyys antaa mahdollisuuden, voi havaita, että Suomelle on päin vastoin edullista pitää kiinni sopimuksen toisen artiklan sellaisesta tulkinnasta, jonka mukaan konsultointialoite on siirtynyt Suomelle. Puolueettomuuden säilyttämisen kannalta on kiistämättä hyödyllistä, että ei vain mahdollisen sotilaallisen avun saanti, vaan myös sotilaallisista toimenpiteistä neuvotteleminen tapahtuisi vain Suomen pyynnöstä ja siten Suomen oman tarpeen mukaan pikemminkin kuin Neuvostoliiton mahdollisten suurvaltapoliittisten intressien perusteella.

Max Jakobson, Kuumalla linjalla