| Suomessa oli periaatteena, ettei
vastikkeetonta apua annettaisi köyhille ja vähävaraisille. Suuret nälkävuodet ajoivat
mierontielle suuret joukot ihmisiä. Vuosien 1867 ja 1868 tilanteessa periaate
tuntui todella ankaralta. Hätäaputöitä tehtiin
aina 1900-luvun alkuun asti. Harva tulee ajatelleeksi, että iso osa Suomen teistä,
rautateistä ja kanavista on rakennettu tai kaivettu nälänhädässä. Seuraavassa
senaattori Norrmenin kertomus Länsi-Suomesta, jonne hänet oli lähetetty tutkimaan
hätäaputöiden onnistumista:
"Eräässä seurakunnassa oli tietöihin saatu 30
mattoa jauhoja, jotka oli viikkoa ennen tuloani kuljetettu työntekopaikalle. Työ alkoi
25 asteen pakkasessa. Tehtävänä oli ojankaivuu tulevan tien molemmille puolille. Vaikka
työn alkamisesta ei ollut kuulutettu, oli tieto töiden alkamisesta levinnyt huhupuheiden
mukana. Määrättynä päivänä kerääntyi paikalle 1100 henkeä, enimmäkseen naisia
ja lapsia. Viidessä päivässä oli jauhot kulutettu ja väki palasi koteihinsa. Näinä
viitenä päivänä töitä oli tehty 2 virstaa maantietä, eli kaivettu
vajaa
puolimetriä ojaa henkeä kohti päivässä. Työ tehtiin kovilla pakkasilla, jolloin
huonosti puetut ihmiset joutuivat istumaan nuotioiden ympärillä koko päivän. Onko
ihme, että taudit leviävät näissä olosuhteissa."
Enossa kunta päätti ostaa päreitä hätäaputöinä. Tuhannesta päreestä maksettiin
aluksi 60 penniä ja myöhemmin 75 penniä. Lisäksi kesätöinä teetettiin mäkien
madaltamista ja Pielisjoen kanavointia. Töistä ja avun tarvitsijoiden suuresta
määrästä johtuen vaivaiskassa kuitenkin tyhjeni nopeasti.
Lähteet: Häkkinen, Ikonen, Pitkänen, Soikkanen, Kun halla nälän tuskan toi.
Darmstadt 1991. Ismo Björn, Enon historia 1860-1967. Jyväskylä 1994. |
