Vankiloiden historiaa


Kuka istuu missäkin

Vankiloiden historia alkaa kruunun linnoituksista, kaupunkien varastokellarista ja maaseutujen tilapäissuojista. Varsinaisia vankiloita ei ollut ennen kuin 1600-luvulta alkaen, jolloin vankeinhoito keskitettiin kruunulle: käräjäkunnissa ryhdyttiin rakentamaan pitäjänkistoja vankihuoneiksi ja linnojen vankilat taas olivat suurempia yksiköitä. 1800-luvun lopulla syntyi varsinainen uudenaikainen vankilaverkko, jonka rungon muodostivat keskusvankilat ja lääninvankilat. Näitä ovat täydentäneet erinäinen määrä varavankiloita ja työsiirtoloita.


Rikos ja rangaistus 1900

Vuoden 1900 keskivankiluku oli 2 556. Suurimpana vankiryhmänä olivat omaisuusrikoksista tuomitut, vasta toisena väkivaltarikolliset. Varkausrikos katsottiin häpeälliseksi ja jo ensimmäistä kertaa tehdystä varkaudesta seurasi vankeutta enintään kuusi kuukautta. Vankeinhoidolla oli myös sosiaalihuollon tehtäviä. Vangit saattoivat olla vankilassa myös varattomuuden, siveettömän käyttäytymisen tai henkisen vajavuuden vuoksi.


Elämää kiven sisässä

1800-luvun lopulla päättäjien usko vankilajärjestelmän kykyyn muuttaa ihmisiä oli vankka. Tästä syystä vankiloissa otettiin käyttöön edistyksellinen järjestelmä, jonka mukaisesti vankiin kohdistettiin ensin ankarampia kasvatuskeinoja, joita sitten vähitellen lievennettiin. Vankien työnteko, käytös ja oppiminen arvosteltiin viikoittain. Kuritushuonevanki aloitti pakkoluokassa ja eteni oppiluokan kautta koeluokkaa. Tavalliseen vankeuteen tuomitut aloittivat useimmiten oppiluokasta. Ylemmissä luokissa vangin oikeudet ja vapaudet lisääntyivät: työstä saatu säästöraha kasvoi ja kirjeenvaihto-oikeus, sukulaistapaamisoikeus sekä kirjojen lukuoikeus laajenivat.

Keisarillisen majesteetin armollinen ohjesääntö lääninvankilahuoneille vuodelta 1891 kieltää vankia ilman lupaa ottamasta yhteyttä toisiin vankeihin, harjoittamasta kortti- tai rahapeliä ja polttamasta tupakkaa. Vangin tulee nousta aamulla kello 6 ja mennä levolle illalla kello 9. Hänen tulee aamulla noustuansa pestä kätensä ja kasvonsa, kammata hiuksensa ja pukea päälleen. Hänen tulee myös järjestää vuoteensa ja siivota huoneensa. Jokaisessa vankisellissä tulee olla Uusi Testamentti, virsikirja ja yksi vangeille soveltuva hartauskirja.

Tiukoista säännöistä huolimatta vankiloissa sähkötettiin, vaihdettiin salakirjeitä ja poltettiin tupakkaa. Vähitellen säännöt väljentyivät: 1940-luvulla vangeille sallittiin tupakanpoltto, kideradion hallussapito ja aikakauslehtien tilaaminen. Vanki saattoi lisäksi vastaanottaa kuvallisia postikortteja. 1951 poistettiin ikkunaan kiipeämisen kielto, jonka tarkoituksena oli estää vankien keskinäistä yhteydenpitoa. 1960-luvulla kirjeenkirjoitusoikeus ja tapaamisoikeus sallittiin luokkaan katsomatta ja edistysjärjestelmän mukaiset luokkajaot poistettiin kokonaan vuonna 1975. Nykyisin vangin kirjeenvaihtoa tarkkaillaan, mutta kirjeitä ei saa lukea ellei se ole tarpeen rikoksen estämiseksi tai ellei epäillä kirjeenvaihto-oikeutta käytettävän väärin.

Työnteko kuului vankilassa rangaistuspakkoon sekä rikollisen parannuskeinoihin. 1800-luvun vankitöistä suuri osa oli käsitöitä, vaikka niin Saimaan kanavaa kuin Helsingin-Hämeenlinnan rautatietäkin on rakennettu vankityövoiman avulla. Nykyisin työssä käy päivittäin keskimäärin puolet vangeista. Työn tekemisen tavoitteina on vangin ammattitaidon ja työkyvyn ylläpitäminen vankila-aikana sekä vankien vapautumisen jälkeisten toimeentulomahdollisuuksien parantaminen. Lisäksi työn tekeminen normalisoi vankilaelämää sekä vähentää niitä haittoja, joita vankilassaolo muuten aiheuttaisi. Tärkeimmät työalat ovat teollinen tuotantotoiminta, kiinteistönhoito, vankiloiden taloustyöt, askartelutyyppiset käsityöalat, rakennustoiminta ja maatilatalous. Vankityövoima on nykyisin suurimmalta osaltaan ammattitaidotonta ja sillä on työkokemusta yleensä lyhyiltä ja epäyhtenäisiltä ajanjaksoilta.


Vankilan "jälki-istunnot"

Rikkomusta seuraa rangaistus myös kiven sisässä. Rangaistukset olivat alkujaan varsin ankaria, mutta vuosien saatossa kurinpitorangaistukset ovat lieventyneet. Vuonna 1944 poistettiin pimeään selliin sulkeminen ja raipparangaistus. Kova makusija, ravinnon vähentäminen ja vesileipärangaistus olivat voimassa vuoteen 1975. Nykyisin vangille voidaan määrätä järjestysrikkomuksesta kurinpitorangaistuksia, joita ovat varoitus, oikeuksien menetys, yksinäisyys sekä suoritetun ajan menetys.


Naisvangit

Vankeus oli alun perin yhteisvankeutta, jossa vankeja ei eroteltu rikoksen laadun, iän tai sukupuolen mukaan vaan kaikki vangit oli sijoitettu samaan tilaan. 1700-luvulla vakiintuivat eri vankilatyypit, jolloin naispuolisia rikollisia varten perustettiin kehruuhuone, ensin Turkuun ja myöhemmin (1818) Lappeenrantaan. Suomen ainoa naisille tarkoitettu kuritushuone alkoi toimia Hämeenlinnassa 1881. Kuritushuoneen yhteyteen liitettiin naisten työvankila. Hämeenlinnan naisvankila sijoitettiin Hämeen linnan alueelle. Naisvankilan käyttöön tulivat päälinna, kehämuurirakennukset ja yksinäissellirakennus. Uutta keskusvankilaa alettiin rakentaa Hämeenlinnaan vuonna 1961 ja naisvangit siirtyivät sen tiloihin keväällä 1972. Hämeenlinnan keskusvankilaan sijoitetaan suurin osa naisvangeista.

Naisten osuus koko vankiluvusta oli suurimmillaan 1800-luvun lopussa. Vuonna 1894 joka neljäs vanki oli nainen. Naisvankien suuri määrä selittyy lapsenmurhien ja sikiönlähdettämisen (=laittoman abortin) yleisyydellä. Vuosina 1885-1900 naisvangeista 90 prosenttia oli tuomittu sikiönlähdettämisestä ja ennen kaikkea lapsentaposta. Lapsenmurhat alkoivat vähetä 1940-luvulla, mutta sikiönlähdettämisestä tuomittujen määrä oli suuri vielä 1950-luvullakin. Muutoksen toivat 1960- ja 1970-luvulla muuttunut sukupuolimoraali, yleistyneet ehkäisymenetelmät ja aborttilainsäädäntöön tehdyt muutokset. Nykyisin Suomessa tehdään noin kymmenen tuhatta aborttia vuosittain. Toinen huippu naisvankien määrässä löytyy toisen maailmansodan ajoilta. Naisia tuomittiin tuolloin rikoksista sodan aikaisia poikkeussääntöjä vastaan.