Suomi liittyi "Emuun" jo 1878

Vuoden 1999 alussa syntynyttä euroaluetta on pidetty merkittävänä historiallisena saavutuksena. Yksitoista Euroopan maata on ensimmäisen kerran ottanut käyttöönsä yhteisen rahan ja perustanut yhteisen keskuspankin. Rahaliittoja historiassa on silti ollut ennenkin. Tavallaan Suomikin on jo kerran aikaisemmin ollut mukana eurooppalaisessa rahaliitossa, kun markan arvo vuonna 1878 irrotettiin Venäjän hopearuplasta ja kytkettiin kultakantaan. Vuoteen 1915 jatkuneen kultakannan ajan yhden markan arvo oli täsmälleen yksi Ranskan frangi.

EU:n talous- ja rahaliiton Emun tapaan rahaliitto ymmärretään helposti useamman itsenäisen maan sopimukseksi rahaolojen yhtenäistämisestä. Historiassa on kuitenkin monta esimerkkiä, että valtio on syntynyt ennen kuin sen alueelle on saatu aikaan yhteinen raha.

Saksan yhdistyessä vuonna 1871 sen alueella käytettiin pohjoissaksalaisia taalereita ja eteläsaksalaisia guldeneita, joiden välille saksalaisten valtioiden tulliliitossa, vuonna 1834 syntyneessä kuuluisassa Zollvereinissa, oli kuitenkin saatu sovituksi kiinteä kurssi. Vasta vuonna 1875 Preussin valtionpankista muodostettiin valtakunnanpankki Reichsbank, ja keisarikunta sai yhteisen rahan, valtakunnanmarkan, joka liitettiin Euroopassa yleistyneeseen kultakantaan.

Yhdysvaltain rahaolot olivat sekavat 1900-luvulle saakka. Maan ensimmäinen keskuspankki, First Bank of the United States lopetti toimintansa jo 1811, ja samoin kävi myös sen lyhytikäiselle seuraajalle. Suurimman osan 1800-lukua niskan päällä olivat vahvaa federalismia eli liittovaltiota vastustavat aatteet: liittovaltiolla ei ollut sananvaltaa rahaoloihin, vaan setelinannosta huolehtivat osavaltioiden luvalla toimivat state bankit, joita sisällissodan puhjetessa oli peräti 1600. Rahaliitoksi Yhdysvallat yhdistyi oikeastaan vasta vuonna 1913, kun luotiin nykyinen liittovaltion kontrolloima keskuspankkijärjestelmä, Federal Reserve System.

Erilaiset rahaliitot

Toimivan rahaliiton edellytyksinä tutkijat pitävät ainakin seuraavia asioita:

Useimmissa historian rahaliitoissa näistä ehdoista ovat täyttyneet kaksi ensimmäistä, mutta kolmas eli yhteinen rahapolitiikka on jäänyt saavuttamatta. Esimerkiksi 1800-luvun lopun laaja kultakanta ei ollut lainkaan mihinkään sopimukseen perustuva liitto vaan enemmän markkinoiden luomus, kun maa toisensa jälkeen omaksui kullan rahayksikkönsä arvon mitaksi. Kultakantaan siirtyneillä mailla oli oma keskuspankkinsa, ja järjestelmä hajosi, kun keskuspankit ensimmäisen maailmansodan alussa ryhtyivät painamaan sodankäynnin rahoittamiseksi enemmän seteleitä kuin ne pystyivät omistamallaan kullalla lunastamaan. Tämä romahdutti setelirahan arvon, ja kultakannan aika päättyi.

Latinalainen ja Skandinavian rahaliitto

Vaikka 1800-luvun lopun kultakanta oli rahaliitto ilman varsinaisia liittosopimuksia, kultakannan aikana oli voimassa kaksi useamman maan rahaliittoa, jotka perustuivat maiden välisiin sopimuksiin. Latinalaisen rahaliiton muodostivat Ranska, Belgia, Sveitsi, Italia, Kreikka ja Bulgaria. Se oli luotu alun perin kahteen metalliin – kultaan ja hopeaan – perustuvaksi rahajärjestelmäksi, mutta hopean hinnan lasku vähensi nopeasti hopearahan käyttöä, ja järjestelmän arvon mitaksi tuli käytännössä kulta.

Latinalaisen rahaliiton jäsenmailla oli omat rahansa, mutta niiden tärkeimmät kulta- ja hopearahat kävivät maksuvälineenä myös muissa liiton jäsenmaissa. Järjestelmän ankkuri oli Ranskan kultafrangi. 10 frangin kolikko sisälsi 2,90323 grammaa kultaa, ja saman kultamäärän kolikkoja painettiin myös muissa liiton jäsenmaissa.

Toinen rahaliitto syntyi Skandinaviaan, ja sen perintönä Ruotsin, Tanskan ja Norjan rahayksikön nimi on edelleen kruunu. 1870-luvulta lähtien näiden maiden rahayksiköt kävivät maksuvälineenä kaikissa liiton jäsenmaissa. 10 skandinaavisen kruunun kolikon kultamäärä oli 4,03226 grammaa.

Sekä Latinalainen että Skandinaavinen rahaliitto olivat periaatteessa olemassa 1920-luvulle asti, mutta käytännössä niiden olemassaolo päättyi kultakannan myötä ensimmäiseen maailmansotaan.

Suomen tie kultakantaan

Suomen markan arvoksi oli alun perin määritelty yksi neljäsosa hopearuplasta. Kun hopean arvo laski jyrkästi ja kultakanta 1800-luvun jälkipuoliskolla yleistyi Euroopassa, myös meillä tuli ajankohtaiseksi siirtyminen kultakantaan. Jo vuonna 1872 Suomen Pankin pankkivaltuusmiehet totesivat, että "kulta paremmin sopii käytettäväksi kansainväliseksi vaihdonkappaleeksi."

Tosiasiassa hopeakannasta kultakantaan siirtyminen merkitsi Suomen ja Venäjän rahajärjestelmien eroa toisistaan, sillä Venäjä siirtyi kultakantaan vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Valtiopäivien valiokunnan mietinnössä vuonna 1877 rahajärjestelmän vaihtoa puolustettiin perin moderneilla taloudellista integraatiota Länsi-Eurooppaan puoltavilla näkökohdilla: jos Suomi pysyisi hopeakannassa, se joutuisi "epäedulliseen asemaan tavaran vaihdossa (eli ulkomaankaupassa) niitten kansain suhteen, jotka kaikki arvomittana käyttävät kultaa."

Kultakantaan siirryttäessä markan arvo sidottiin Ranskan frangin kulta-arvoon niin, että myös 10 Suomen markan kolikossa oli kultaa 2,90323 grammaa. Kytkentä Ranskaan oli poliittisesti helpoin, sillä Ranskan frangi oli pohjana myös monien muiden Euroopan maiden kuin Latinalaisen rahaliiton maiden rahayksiköille. Kytkentä esimerkiksi Skandinavian kruunuun olisi aiheuttanut Pietarin venäläisissä vallanpitäjissä epäilyjä haikailusta takaisin Ruotsin yhteyteen. Suomen Pankin seteleihin – tässä tapauksessa 5 markan seteliin – puolestaan kirjoitettiin lupaus, että "Suomen Pankki maksaa tästä setelistä 5 markkaa kullassa."

Myös Suomen kohdalla vakaa ja hyvin toiminut kultakanta päättyi ensimmäisen maailmansodan alussa. Vaikka Suomessa ei tarvinnutkaan painaa katteettomia seteleitä sotakulujen maksamiseksi, virtasi Suomeen venäläistä paperirahaa, joka oli pakko vaihtaa edulliseen kurssiin markoiksi. Tämä käynnisti voimakkaan inflaation eli hintojen nousun, ja jo syksyllä 1914 Suomen Pankki lopetti setelien lunastamisen kullalla. Virallisesti kultakannasta luovuttiin huhtikuussa 1915.

Bretton Woodsin pehmeä rahaliitto

Myös toisen maailmansodan jälkeen yritettiin luoda markkinatalousmaiden yhteinen rahajärjestelmä perustamalla Kansainvälinen valuuttarahasto ja sopimalla maailman valuuttojen välisistä kursseista. Tämän ns. Bretton Woods -järjestelmän ytimenä olivat "kiinteät, mutta muutettavissa olevat valuuttakurssit". Jokaisella valuutalla – myös Suomen markalla 1970-luvun alkuun asti – oli kiinteä kurssi suhteessa Yhdysvaltain dollariin, jonka arvo oli puolestaan sidottu kultaan. Dollarikurssia sai kuitenkin muuttaa valuuttarahaston luvalla, jos maan talous oli joutunut "perustavanlaatuiseen epätasapainoon". Suomi käytti tätä mahdollisuutta vuosina 1957 ja 1967, jolloin markka devalvoitiin eli sen arvoa alennettiin tuntuvasti.

Bretton Woods ei ollut varsinainen rahaliitto, vaikka se osaltaan loikin järjestystä sodanjälkeisiin rahaoloihin. Erityisesti "kiinteiden, mutta muutettavissa olevien valuuttakurssien" järjestelmä epäonnistui inflaation hillinnässä. Bretton Woods -järjestelmän olemassaolo päättyi 1970-luvun alun öljykriisin aikana, jolloin Yhdysvallat lopetti dollarien lunastamisen kullalla. Siitä eteenpäin dollarin kurssi on "kellunut" eli määräytynyt valuuttamarkkinoilla kysynnän ja tarjonnan perusteella.

Ensimmäinen Emu-suunnitelma jo 1970

Euroopan yhteisöjen eli nykyisen Euroopan unionin piirissä ajatus EU:n yhteisten sisämarkkinoiden täydentämisestä yhteisellä rahalla heräsi jo 1960-luvun lopussa. Luxemburgin silloisen pääministerin Pierre Wernerin johtama työryhmä laati vuonna 1970 suunnitelman, jonka perusteella EU:n oli määrä siirtyä käyttämään yhteistä rahaa jo vuonna 1980.

Wernerin suunnitelman toteuttamisen teki tyhjäksi vuoden 1973 öljykriisin järkyttämä maailmantalous sekä Bretton Woods -järjestelmän sortuminen. Asiaan kuitenkin palattiin Wernerin työryhmän esittämien ajatusten pohjalta 1980-luvun lopulla, kun EU:n jäsenmaiden harjoittama yhteistyö muutenkin laajeni uusille aloille. Vuonna 1993 hyväksyttyyn Maastrichtin sopimukseen kirjattiinkin tavoite talous- ja rahaliitosta (Economic and Monetary Union, Emu) sekä siirtyminen yhteiseen rahaan ja yhteiseen rahapolitiikkaan vuoteen 1999 mennessä.

Aiemmista rahaliittohankkeista poiketen Emun tavoitteeksi otettiin heti alusta lähtien pelkkien kiinteiden valuuttakurssien asemesta yhteisen rahan ja yhteisen keskuspankin luominen. Lisäksi puhumalla talousliitosta haluttiin korostaa, että rahapolitiikan lisäksi myös muu talouspolitiikka tulee liiton jäsenmaiden kesken sovittaa yhteen.

Monista epäilyksistä huolimatta Emu-suunnitelma toteutui vuoden 1999 alussa 11 EU-maan kesken. Lopullisesti yhteisen rahan alueeseen siirrytään vuonna 2002, kun Emu-maiden kansalliset rahat korvataan euroseteleillä ja -kolikoilla. Tällöin maksamisen pitäisi koko euroalueella olla yhtä helppoa kuin se nykyään on yhden maan sisällä.

Eero Waronen